Harvassa pelintekijässä on miestä tarpeeksi, että viitsii edes myöntää oman pelinsä tarvitsevan ankaraa korjailua heti sen ensimmäisen julkaisupäivän jälkeen. Kun toisaalta ottaa huomioon kaiken teräväkielisen kritiikin, jonka tulituksen keskelle selviytymiskauhun lajityypin uudeksi virstanpylvääksikin povattu Alone in the Dark joutui, kukaan tuskin hämmästyy löytäessään PlayStation 3:n versiosta lukuisia erilaisia ”parannuksia”. Kysymys toisin sanoen kuuluukin, että parantavatko nämä kosmeettiset uudistukset täysrampaa peliä tarpeeksi ja nostavat sen omien jalkojen – tai edes kävelytuen – varaan?
Kaiken rehellisyyden nimissä on heti kättelyssä kuitenkin todettava, että Xbox 360:lle julkaistua saman pelin aiempaa versiota pelatessani ja sitä varten hankkimaani erittäin tuhtia verenpainelääkkeiden hevoskuuria voi vihdoinkin melkein puolittaa. Alone in the Dark: Inferno tuntuu nyt suurin piirtein siltä peliltä, jonka alkuperäisen kenties olisi kaikella hyvällä maulla toteutettuna pitänyt olla. Valitettavasti tämä(kään) ei vielä yksin riitä, koska rasvatukkaiseksi ja kirosanoja solkenaan latelevaksi rokkariksi päivitetyn Edward Carnbyn synkän seikkailun pahimmat sudenkuopat eivät ehkä sittenkään olleet suorastaan helvetilliset kamerakulmat, pirullisen kömpelö tavaravalikko tai yksi pelihistorian hermoparkoja raastavimmista kaahailuosuuksista.
Yksittäisistä parannuksista huolimatta peli ei tunnu sitten kuitenkaan riittävän erilaiselta, ja ainakin henkilökohtaisesti tämä toinen kierros oli miltei täydellinen toisinto siitä perkeleen kiroamasta ensimmäisestä kerrasta. Uusi PlayStation-julkaisu on nyt saanut lisänimekseen Infernon. Kenties tällä halutaan viitata tarinan mystisiin juonenkäänteisiin tai pelin varsin kekseliäisiin pyrotehosteisiin, mutta ne alamaailman sielua korventavat lieskat ja se varsinainen kiirastuli on kuitenkin peli itse.
Turpa rullalle ja rulla taskuun
Alone in the Darkin ennen muinoin erittäin maineikasta nimeä on antaumuksella poljettu lokaan yli viidentoista vuoden ajan. Pelisarjan ensimmäinen osa ilmestyi nimittäin jo vuonna 1992, ja se muistetaan aina Guinnessin ennätystenkirjaa myöten kaikkien aikojen ensimmäisenä kolmiulotteisena selviytymiskauhupelinä. Tämän jälkeen Edward Carnbya ovat vaivanneet muun muassa elävät kuolleet merirosvot ja lehmipojat, Uwe Boll sovitti pelisarjan tarinan ympärille ”elokuvan” ja yliluonnollisia juonitteluja on yritetty päivittää nykyaikaan ennenkin. Kaikille muutosvastarintaisille ja nostalgian nälkäisille on kuitenkin hyvä uutinen se, että yksi asia ei ole muuttunut koko pelisarjan historiassa: päähenkilö kävelee vielä uudessa Infernossakin kuin joku olisi sitonut lankut kiinni hänen jalkoihinsa.
Lähes kaikki pelin varsinaiset tapahtumat sijoittuvat New Yorkin Keskuspuistoon ja sen lähimaastoon. Itse asiassa varsin hyvä näin, koska tarina pyyhkii heti alkumetreillään koko lopun kaupungin käytännössä olemattomiin – ja pelaajan osaksi jääkin näin ihmetellä rikkonaisen juonen lisäksi kankeaa pelattavuutta, puisevan hölmöä dialogia ja erityisesti Carnbyn kielenkäyttöä, joka hakee vertaistaan Helsingin rautatieasemalta myöhään perjantai-iltana. Tärkein yksittäinen parannus Xbox-versioon on vapaammin liikuteltava pelikamera, joka paikkaa mukavasti kompastelevien kuvakulmien käyttöä. Äkkikuolemien aiheuttamalta hammasten kiristelyltä ei tosin vältytä vieläkään, koska kameran liikettä rajoitetaan tietyissä kohdin, ja muuallakin se toimii välttävästi.
Alone in the Dark: Inferno pitelee aiempaa tiukemmin kiinni pelaajansa kädestä. Ruudulla näkyvää ohjeistusta on lisätty, jotta emme vaeltaisi pimeydessä aivan yksin ja vailla päämäärää. Carnbyn takin taskujen kääntäminen eli tavaravalikon käyttäminen sujuu entistä helpommin, ja se autolla kaasuttelukaan ei ole ihan niin infernaalisen hirvittävää kuin ensimmäisellä kerralla. Toisin sanoen menopeli käyttäytyy nyt tavalla, jota siltä konsolipelissä vaaditaankin. Kuitenkin pari jännittävää, mutta tien poskeen unohtunutta ideaa, ja nippu jälkikäteen tehtyjä korjausliikkeitä eivät yksinkertaisesti vielä pysty tekemään Alone in the Darkista läpipelaamisen arvoista kokemusta. Kun vielä pitää mielessään sen, minkälaiset pelit ovat esimerkiksi viime aikoina saaneet pisteikseen viisi tai kuusi täydestä kymmenestä, ei Infernon suhteen ole juurikaan perusteita nostaa pistesaldoa alkuperäisestä julkaisusta.
Suurten Muinaisten kutsu
Viime vuosisadan alkupuolen vapisevia kaasuvaloja ja takapajuisia Uuden-Englannin tuppukyliä, mieleltään järkkyviä ihmisiä, muinaisia hirviöitä suoraan epäinhimillisen mielikuvituksen synkiltä suomailta ja poikkeuksellisen väkevätunnelmaista kirjallista kuvausta. Näistä on Howard Phillips Lovecraftin kirjallinen tuotanto tehty. Toisin sanoen ei olekaan mikään ihme, että hän on edelleen yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja luetuimmista kauhukirjailijoista. Erityisesti Lovecraft muistetaan niin kutsutusta Cthulhu-mytologiastaan, jossa tähtien takana vaaniva Suurten Muinaisten avaruusrotu odottaa mereen vajonneessa R’lyehin kaupungissa uinuvan Cthulhun johdolla pääsyä hallitsemaan maailmaa jälleen kerran.
Lovecraftin hulluuden rajoilla kirjoitetut jutut ovat vuosikymmenien saatossa toimineet innoittajina tai astinlautoina monille muillekin populaarikulttuurin nimikkeille. Mytologiaa on muun muassa jatkettu muiden kirjailijoiden toimesta, ja tunnetuimpien novellien pohjalta on ohjattu useita elokuvia, jotka tosin paria poikkeusta lukuun ottamatta ovat uskomattoman surkeita camp-revittelyn pakanpohjimmaisia. Cthulhu on samalla valloittanut monet tietokone- ja konsolipelit, ja esimerkiksi lyhyttarinan nimeltä Varjo Innsmouthin yllä pohjalta tehtiin vuonna 2005 kokonaan oma pelinsä, Call of Cthulhu: Dark Corners of the World. Myös ensimmäinen Alone in the Dark oli vahvasti Lovecraft-vaikutteinen.