Portal ja uudempi Antichamber voisivat olla serkuksia. Molemmat ovat ajan ja avaruuden lainalaisuudet museoon tuomitsevia pulmapelejä, joissa pelaaja tarpoo kummallisten koekammioiden läpi. Näistä älypäistä Portal on se mukavampi serkku, jonka letkeässä seurassa tuntee itsensäkin astetta älykkäämmäksi. Antichamberia voi kohteliaasti kuvailla vain sosiaalisesti rajoittuneeksi neropatiksi.
Kunnianhimon ja tyylitajun puolesta Antichamber on toki täysosuma. Äärimmäisen riisuttu 3D-grafiikka on valkoisen perusseinän ja siitä pomppaavien vahvojen värien kontrastia, selkeä mustaa piirroslinjaa ja geometrian perusmuotoja. Kaikella ruudulla näkyvällä tuntuu olevan (ja usein onkin) jonkinlainen pelimekaaninen merkitys.
Normaali pulmapeli opettaa pelaajalle oman logiikkansa, jonka seuraamisessa pelaaja kehittyy pikkuhiljaa. Antichamber ei tyydy normaaliin, vaan jokainen pulma rikkoo sekä maalaisjärjen että edelliset opetukset. Jos jokin ratkaisu toimi aiemmin, pian kaikki käännetään ylösalaisin. Pian alkaa epäillä, että omat aivot ovat nyrjähtäneet.
Aluksi se toimii upeasti. Ensimmäiset käytävät ja kammiot ovat omien havaintojen tulkintaa ja uudenlaisen liikkumisen opettelua. Ratkaisuihin vaikuttavat se, miten nopeasti kävelee tai mihin suuntaan katsoo. Esineet näyttävät eri kulmasta erilaisilta. Käytävä jossa kuljettiin jo aiemmin, ei viekään enää samaan paikkaan. Pitää epäillä kaikkea ja kokeilla kaikkea.
Pidemmälle edetessään Antichamber ei vain enää uskokaan, että pelaajan ajatuksilla ja havainnoilla leikkiminen riittää. Mukaan tulevat palikoita siirtelevät pulmapyssyt, tarkkuusrakentelu ja väkisin mukaan tulevat Portal-vertaukset. Tavaroita siirtävä pyssykö olikin pulmapelien vallankumous? Olit aikaasi edellä, Gordon Freeman.
Kun pelaaminen alkaa tuntua vanhanaikaiselta, Antichamberin tyyli alkaa närästää ja käy helposti niin, että peli näyttäytyy aivan toisenlaisena. Etenemisen vihjeet annetaan seinillä roikkuvilla kliseisillä sananlaskumaisilla ”viisauksilla”, ja ärsytyksen myötä niiden söpö nokkeluus näyttäytyy itsetyytyväisenä näsäviisautena. Aivojen stimulointi ja odotusten rikkominen muuntautuvat rasittavaksi nysväykseksi ja pelintekijän ylivallan osoittamiseksi. Tyylikkään valkeat seinät eivät olekaan enää taiteellista minimalismia vaan laitosmaista ankeutta.
Kaksinaamaista Antichamberia on pakko arvostaa taiteellisena ja teknisenä suorituksena, mutta pelinä siitä on ärsyttävän vaikea nauttia. Kummat kasvoista kääntyvät sinua kohti?