Vähemmän hölmö ja enemmän tylsä
Kaksi edellistä Army of Two -peliä olivat kahden pelaajan tiiviin yhteistyön ympärille rakennettuja ja varsin päteviä räiskintäpelejä. Päähenkilöinä olivat palkkasoturit Salem ja Rios, joiden keskinäinen huulenheitto ja poikamainen hölmöily olivat kuitenkin monille vakavampaa otetta kaipaaville liikaa. Niinpä kaksi aiempaa peliä eivät olleet kaikkien makuun, ja EA lupasi sarjan muuttuvan kolmannessa osassa vakavampaan suuntaan.
Kolmannen pelin pääosassa on uusi maskipäinen palkkasotilaskaksikko, Alpha ja Bravo. Mielikuvituksellisesti nimetty kaksikko heittää keikkaa Salemin ja Riosin turvapalveluita myyvässä yrityksessä ja ajautuu suojaamaan meksikolaista pormestaria pahamaineisen huumekartellin kätyreiltä. Enempää juonesta tuskin tarvitsee edes puhua.
Läppä lentää maltillisemmin, ja muutenkin meno on luvatusti vakavampaa kuin aiemmin, mutta myös suoraviivaisempaa. Kentät eivät juuri jätä tilaa kikkailuun tai koukkailuun, ja erilaisten yhteistoimintojen määrää on vähennetty. Toinen pelaaja voi edelleen kiinnittää vihollisten huomion itseensä antaen näin toiselle mahdollisuuden siirtyä parempiin tuliasemiin tai yllättää vihollinen. Räiskintä pysyy siis liikkeessä, mutta aiemmista osista tuttuja yhteistyötilanteita jää kaipaamaan.
Vakavampi ote tarkoittaa selkeästi myös mielikuvituksetonta, sillä kaikki pelin kentät ovat pitkälti ruskean ja harmaan eri sävyjä ja enemmän tai vähemmän jonkinlaisissa käytävissä tai putkissa etenemistä. Hupia irtoaa eniten Overkill-tilasta, jonka aikana pelihahmo on haavoittumaton, asetta ei tarvitse ladata eivätkä ammukset lopu. Overkillin aikana meno on kuin parhaastakin kasaritoimintapätkästä, ja tulisateessa myös ympäristö hajoaa komeasti, kiitos pelin käyttämän Frostbyte 2 -moottorin. Muutoin rajoittuneesta ympäristön hajoamisesta ei juuri iloa ole.
Tuttuun tapaan aseita voi muokata monipuolisesti, kuten myös maskeja ja pelihahmojen vaatetusta, mutta jotenkin hommassa ei ole samaa hohtoa kuin aiemmin. Ilmassa on myös viimeistelemättömyyden tunne, mikä näkyy pelin aikana monenlaisina pikku bugeina. Eniten harmia aiheutuu suojamekanismin epätarkkuudesta, joka aiheuttaa tulitaisteluissa sähläämistä.
Kaikkiaan The Devil’s Cartel on sinänsä toimivaa yhteisräiskintää kaverin kanssa pelattuna, mutta on myös hyvin mielikuvitukseton ja persoonaton kokonaisuus. Pelistä ikään kuin huokuu joka osa-alueella rutiinisuorituksen tunne. Mukana ei ole edes aiempien osien tavoin yhteistyöhön perustuvaa verkkopelitilaa. Tarinakampanjan lisäksi mukana on vain pari bonustehtävää, mutta siinä kaikki.
Itse pidin kahdesta edellisestä Army of Two -pelistä, eikä niiden vähemmän vakava asenne häirinnyt minua lainkaan. Kolmasosan vakavampi ote sen sijaan tuntuu tylsemmältä ja vähemmän hauskalta. Sen vielä voisi antaa anteeksi, mutta myös räiskinnän suoraviivaistuminen ja yhteistoimintojen karsiminen tekevät The Devil’s Cartellista aiempia osia heikomman yhteistyöhön perustuvan pelin – eli vähemmän sellaisen, jollaisena sarjaa on pelaajille myyty.