Harmaa. Jos PSP:n ensimmäistä Assassin’s Creed -seikkailua pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi tämä epävarmuuden ja innottomuuden väri. Bloodlines on nimittäin teknisesti taidokas, mutta täysin mielikuvitukseton näkemys Altairin seikkailusta.
Altairinpa hyvinkin. Vaikka Bloodlines on julkaistu jatko-osan kanssa samaan aikaan, se jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen Assassin’s Creed jäi. Ratkaisu on kiintoisa, mutta toteutus kaikkea muuta.
Tekijät ovat käytännössä listanneet ensimmäisen pelin takakannessa mainitut ominaisuudet ja tehneet siltä pohjalta Assassin’s Creedin hiilikopiota muistuttavan avoimen pelimaailman seikkailun PSP:lle.
Niinpä Altairilla seikkaillaan kahdessa kookkaassa kaupungissa, salamurhataan, maastoudutaan munkkina kansalaisten joukkoon ja hypitään korkeista paikoista heinäkasoihin. Pelissä on yksinkertaisia tehtäviä ja lennokas juoni.
Vaan sielu puuttuu. Bloodlinesin pelaaminen on mekaanista ja kalseaa. Taistelu on tylsää hyökkäysnäppäimen naputtelua ja tehtävät ovat yksitoikkoisia. Salamurhaamisen merkitys on vähäinen, suora toiminta tehoaa paremmin.
Visuaalisesti peli on onnistunut, ja PSP:n parhaimmistoa. Kaupungit ovat yksityiskohtaisia, varsinkin tornin huipulta ihailtuna. Hämmentävä harmaus vain häiritsee väripaletissa.
Assassin’s Creed: Bloodlines on traileritavaraa. Kuvissa ja videoissa se loistaa, mutta pelattuna väsyttää. Jos PSP:n Bloodlinesin ja PS3:n AC II:n yhdistää, saa jälkimmäiseen käyttöön lisäaseita. Riittääkö tämä syyksi hankintaan? Jos, niin Bloodlinesilla on paikka fanin pelihyllyssä.