Assassin’s Creed II on yksi niistä tämän sukupolven peleistä, jotka mainitaan selkeänä parannuksena edeltäjäänsä nähden. Siinä missä alkuperäinen osa oli lupaava pohja, seuraaja vei konseptin loppuun asti ja hioi sen uudelle tasolle. Ennen kaikkea Assassin’s Creed II huolehti, ettei mukana ollut yhtä itseään toistavia ja kaavamaisia ratkaisuja. Maisemanvaihdos ristiretkiajan Pyhästä maasta renessanssiajan Italiaan monipuolisti tehtävätarjontaa sekä puuhastelumahdollisuuksia roppakaupalla, ja samaa kaavaa sen kuin jatketaan Assassin’s Creed: Brotherhoodissa.

Assassiinien ja maailmanvaltaa hamuavien temppeliherrojen salaisesta sodasta kertovan sarjan uusin osa ei kanna nimessään numeroa kolme, mutta sisällöllisesti ja laadullisesti Brotherhood ei kalpene vertailussa edeltäjiensä kanssa. Päinvastoin. Sen yksinpelikampanja kehittää sarjaa entistäkin kattavammaksi, ja paljon kohuttu moninpeli tuo sekin kasapäin lisätunteja aikamittariin.

Tarina jatkuu tismalleen siitä, mihin Assassin’s Creed II:n loppuhuipennus jäi karismaattisen Ezio Auditore da Firenzen sekä hänen muistojaan nykyajassa koluavan Desmond Milesin osalta. Totuttuun tapaan leijonanosa pelistä vietetään Ezion seurassa, joka toteaa vanhan sananlaskun Rooman teistä pitävän paikkansa. Useiden kaupunkien sijaan koko Brotherhood sijoittuu vanhaan mahtikaupunkiin, joka on vuosien saatossa ja temppeliherrojen pussiin pelaavan paavi Aleksanteri VI:n vallassa kuihtunut varjoksi entisestään.

Rappiotilasta huolimatta Rooma on kokoluokaltaan sarjan laajin pelialue, joskin maisemavaihdosten tasaisuuden kannalta ratkaisu ei ole yhtä toimiva kuin edellisosien useammat eri kaupungit. Roomasta kuitenkin kehkeytyy assassiinien keskus, jossa Ezio kasvattaa veljeskuntaansa ja kylvää kapinan siemeniä paavia ja tämän kasvattia Cesare Borgiaa vastaan. Siinä samalla uinunut kulttuurikeskus talutetaan kohti kukoistavaa renessanssiaikaa. Ja mikä parasta, pelaajan oman käden kautta.

Veljeskunta kokoon

Assassin’s Creed: Brotherhood näyttää, tuntuu ja käyttäytyy pitkälti kuin edeltäjänsä. Ezio juoksee, hyppii ja kiipeilee ketterästi halki katujen ja kattopeltien, eikä ajoittain päätään nostavia tarkkuusongelmia ole tälläkään kertaa kitketty pois. Pientä pintaviilausta ei kuitenkaan ole unohdettu muilla osa-alueilla, sillä matkaa voi esimerkiksi taittaa ratsain, tällä kertaa jopa kaupunginmuurien sisäpuolella. Se onkin tarpeen läänin koon huomioiden.

Tuntuvimmat mekaniikalliset uudistukset löytyvät taistelupuolelta, jonka uusi aggressiivisempi ote pitää pelaajan valppaana. Roomaa partioivia Borgian joukkoja ei tällä kertaa voi syyttää passiivisuudesta, sillä miehistö käy Ezion kimppuun selkeällä ylivoimalla ja entistä hyökkäävämmin ottein. Vastaan voi pistää samalla mitalla, sillä valkohuppuinen salamurhaajamme voi tasata tilejä kombottamalla joukon kuolettavia iskuja ja kutsumalla apuun matkan varrella värvättäviä salamurhaajakokelaita. Tasapaino on saatu kohdilleen, ja yhteenotoissa on sujuva tekemisen meininki. Kokelaista on moneksi myös suurempien yhteenottojen ulkopuolella, sillä joukot voi kutsua hoitamaan pahaa-aavistamattomia vartijoita päiviltä muutamissa sekunneissa. Liian helpoksi peliä ei pelaajalle silti tehdä, vaan itse asiassa monipuolisemmaksi. Käyttöä rajoitetaan aikarajoilla, kun taas ylivoimaiset vastustajat pyyhkivät apupojilla lattiaa, jolloin tilalle on etsittävä ja koulutettava uutta verta. Kokemusta haalitaan kahakoiden ohella salamurhatehtävillä, joissa mikromanageroidaan oppilaita ympäri Eurooppaa. Tämä on kuitenkin pintaraapaisu kaikista askareista, joita pelaajat voivat Ezion astetta vastuullisimmissa saappaissa harrastaa.

Näpertelijöiden paratiisi

Vaikka päätehtäviä on jokunen vähemmän kuin Assassin’s Creed II:ssa, varsinaista sisältöä ja mieluisaa sivupuuhastelua on hulvaton määrä. Suoraviivaisemmat tasohyppelyluolastot, monivivahteiset sivutehtävät sekä ase- ja taidekokoelmien kartuttamiset tekevät paluun, kuten myös piilotetut esineet ja kryptiset Subject 16 -arvoitukset, jotka tarjoavat jopa aiempaa kutkuttavampia aivopähkinöitä.

Ezio voi myös vähentää Borgia-suvun otetta Roomasta tuhoamalla miehitettyjä vartiotorneja ja salamurhaamalla niiden komentajia, jotka saattavat lähteä Ezion perään, kutsua vartijat apuun tai pinkoa karkuun tuhatta ja sataa. Nämä sivupuuhastelut tuovat mieleen monet ensimmäisen Assassin’s Creedin päätehtävät, mikä kertonee sarjan ottamista kehitysaskelista. Myös muut sivutehtävät vievät sarjaa täysin uusille urille, joten pelkät päätehtävät ovat vain puolet varsinaisesta pelikokemuksesta.

Ikään kuin tässä ei olisi vielä kaikki, myös Assassin’s Creed II:ssa ihastuttanut Monteriggionin huvilan kunnostaminen tekee paluun. Tosin tällä kertaa remontissa on piskuisen huvilan sijaan koko Rooma, joten kunnostussarkaa riittää huomattavasti enemmän pienistä kaupoista tunnettuihin maamerkkeihin. Näpertelystä on tullut muutoinkin tärkeämpää, sillä Ezion rahatilanne pyörii vahvasti liikkeiden tulojen ympärillä.

Yksinpelikampanja onnistuu sisällöllisesti petraamaan edeltäjästään monipuolisemmilla ja palkitsevammilla tehtävillä, joiden suorittamisella saa enemmän irti koko pelikokemuksesta. Ensimmäistä kertaa Roomaa silmäillessä otsalle nousee melkein tuskanhiki, kun kartta on täynnä sekä tehtäviä että ostettavia alueita tarkoittavia kuvakkeita. Näin lähettyviltä löytyy jatkuvasti mieluista näperreltävää, mikä on elinehto hiekkalaatikkopelille. Tässä Brotherhood onnistuu korkein arvosanoin, vaikka yhteen kaupunkiin sijoittuvan pelin rytmitys ei ole aivan yhtä onnistunut kuin Assassin’s Creed II:n, joka syötti pelaajille uutta materiaalia tasaisemmin väliajoin.

Renessanssihippa kiihtyy

Eniten Brotherhoodissa kulmakarvoja on kohottanut sen verkkomoninpeli, joka osoittautuu vetäväksi puuhaksi. Kissa ja hiiri -leikkimäinen hupailu asettaa pelaajat kouluttautuviksi temppeliherroiksi, jotka jahtaavat toisiaan ja kartuttavat taitojaan assassiineja vastaan. Mukana on neljä eri pelitilaa, joiden ydinideana on sulautua ympäristössä vaeltavan ihmismassan joukkoon ja salamurhata määritetty kohde. Samalla kun pelaaja jäljittää kohdettaan, perässä on oma saalistaja, jolta on pysyttävä piilossa.

Voisi nopeasti kuvitella, että useimmat pelaajat vain juoksentelisivat tekemässä nopeita tappoja hiiviskelystä piittaamatta, mutta tuolloin pistetili karttuu hitaammin. Hyvin harkittu ja huomaamaton salamurha palkitaan jopa moninkertaisesti hätäisiin ja huomiota herättäviin nähden. Onkin erittäin palkitsevaa napata pistepotti ja johtoasema vielä viimeisillä sekunneilla, vaikkapa heinäpaalusta iskien, kun muut juoksentelevat toistensa perässä taktiikkaa ajattelematta.

Myös kehitystä tapahtuu sangen tiheään tahtiin: uusia apukeinoja ja ympäristöön sulautumiseen keskittyviä taitoja opitaan jatkuvasti tasojen noustessa. Pelaamisesta muodostuu nopeasti mielten taistoa, kun pelihahmo voi esimerkiksi naamioida kaikki ympärillään olevat yleisömassat itseään muistuttaviksi. Syvyyttä löytyy yllättävän paljon, joskin pelitilojen vähäisyys ja samankaltaisuus harmittavat. Ennen kaikkea pelikokemus on hyvin erilainen muihin verkkokahinoihin nähden, mikä itsessään on Brotherhoodin eduksi.

Assassin’s Creed -sarjan kehitys on tähän asti ollut hyvin ruusuinen, eikä Brotherhood ole poikkeus. Se on sarjan paras osa, yksi vuoden parhaita ja monipuolisimpia pelejä sekä positiivinen yllättäjä moninpelirintamalla. Tämän jälkeen odotukset Assassin’s Creed III:a kohtaan ovat suorastaan valtavat.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:3857]

Voin ihan rehellisesti myöntää, ettei kärsivällisyys ole suurimpia hyveitäni, ja saatan turhautua joskus helposti hyvienkin pelien pikkuongelmiin. Assassin’s Creed: Brotherhoodin pohja on enemmän kuin kohdallaan, sillä pelin hiekkalaatikkomaailmassa riittää hauskaa ja kiinnostavaa tekemistä pitkäksi aikaa. Valitettavasti vastapainona vastaan tulee myös tolkuton määrä verenpainetta nostavia tilanteita.

Brotherhood tarjoaa paljon mahdollisuuksia toteuttaa sisäistä salamurhaajaansa todella siisteillä tavoilla. On vaikeaa olla hymyilemättä omahyväisesti, kun on ensin kivunnut kaupungin kattojen yli harhauttaen perässä juoksevat vartijat ja loikannut lopuksi pahaa-aavistamattoman uhrinsa niskaan upottaen piiloterän tämän lihaan. Pitäisikö seuraavaa kohdetta lähestyä vauhdilla, sipaisten miekalla tämän kaulavaltimoa ratsastaessaan täyttä laukkaa ohitse? Vai olisiko kenties hauskempaa raivata tiensä brutaalisti taistellen läpi vartijajoukkojen?

Hyvän hiekkalaatikkopelin tunnistaa myös siitä, että juonitehtävien suorittaminen jää tuntikausien ajaksi taustalle, kun veri vetää tutkimaan pelimaailman loukkoja, kunnostamaan kiinteistöjä ja etsimään aarteita. Tarina on osasyyllinen, sillä sen vetovoima ei innostanut odottamaan seuraavan käänteen paljastumista. Toisaalta hyvin suunnitelluissa pelialueissa vetovoimaa on kerrakseen.

Erinomaisista puolista huolimatta kirosanatulvilta oli Brotherhoodia pelatessa vaikeaa välttyä. Joukkotaisteluissa parhaaksi ratkaisuksi osoittautui usein tolkuton hyökkäysnapin rämpytys, sillä kärsivällinen harjoittelu ja erikoisliikkeiden yrittäminen johti vääjäämättä turhautumiseen, vaikka molemmat aikaisemmat pelit ovat tuttuja. Ohjauskin tuntuu soveltuvan äärimmäisen heikosti tarkkuutta vaativiin tasoloikintakohtiin, jota peliin on jostain syystä päätetty sisällyttää. Ensivaikutelmassa on jotain vikaa, kun kestää tunteja ennen kuin peli alkaa tuntua edes hyvältä.
Assassin’s Creed: Brotherhood on todella hyvä peli, josta nauttiminen on välillä aivan liian vaikeaa.

9/10
Lisää luettavaa