Vailla päämäärää
Uutta Assassin’s Creediä pukkaa taas joka nurkan takaa. Loppuvuoden ähkyä voi yrittää sulatella kepeämmällä Assassin’s Creed Chronicles: Chinalla, mutta vatsanpuruilta ei vältytä. Suurimmaksi osaksi kaksiulotteisin ottein etenevällä pelillä olisi lähtökohdat päteväänkin toimintahiiviskelyyn, mutta sen kaavamaisen kuiva toteutus ei paranna päätähuimaavalla julkaisutahdilla laajenevan mammuttisarjan mainetta – varsinkaan, kun kyseessä on kokonaisen Assassin’s Creed Chronicles -trilogian ensimmäinen osa.
Assassin’s Creed Chronicles: Chinan keskiössä nähdään fanien hartaasti toivoma naisassassiini, kiinalainen Shao Jun. Sarjan kovimmat ystävät saattavat muistaa notkean neitokaisen italialaishurmuri Ezio Auditoren viimeisenä oppilaana, joka kokemuksesta karaistuneena palaa kotikulmilleen Kiinaan selvittelemään välejään paikallisten temppeliherrojen kanssa. Ming-dynastian aikainen historia jää kulissiksi turhan köykäiselle kostotarinalle, joka ei tee mitään kiinnostavaa hahmoillaan tai aikakaudellaan. On hyvin kertovaa, että kenttiin kätkettyjen kääröjen sisältämä taustatarinakin on pelin varsinaisia tapahtumia kiinnostavampi ja tapahtumarikkaampi.
Assassin’s Creed Chronicles painottaa kaksiulotteisissa kulisseissaan huomattavasti enemmän hiiviskelyä kuin avoimen maailman pääseikkailut. Aluksi hiippailu on oikeastaan ainoa mahdollinen etenemiskeino, sillä vihollisten näkökenttään ajauduttua kuolema korjaa hetkessä. Siksi apuna onkin lukuisia oviaukkoja, puskia, ihmisjoukkoja ja heinäkärryjä, joiden suojaan pelaaja voi pujahtaa syvyyssuunnassa. Myös kielekkeillä voi kiipeillä syvyyssuunnassa, minkä ansiosta kentät kääntyilevät ja vaihtavat kuvakulmaa tasaisin väliajoin tarjoten yhä enemmän näkösuojia partioivilta vihollisilta.
Ratkaisu on varsin näppärä konseptiin nähden, mutta lisäulottuvuuksista huolimatta sivuttaissuunnassa etenevä hiiviskely ei ole yllätyselementtien puutteen takia erityisen jännittävää. Vihollisten fyysisesti näkyvien näkökenttien välttely on kaavamaista ja vailla vapauden tunnetta, eikä muutamalla matkan varrella opittavalla harhautustaktiikallakaan ole suurempia eroja. Kenttien syvyystasot on enemmänkin kiinnostava kenttärakenteellinen piirre, jota kehittäjät voisivat hyödyntää paremmin ja kiinnostavammin muun muassa piiloreittien ja salaisuuksien etsimisessä.
Shao Jun osaa toki taistella, ja energiamittarin sekä kömpelöiden taistelutaitojen kasvaessa kynnys rymistellä tiensä kenttien läpi laskeekin olemattomaksi. Kentän päätteeksi jaettava parempi pistepotti harvemmin motivoi hiiviskelemään, jos ja kun Shao Jun voi iskeä piiloteränsä nopeasti vastustajansa kurkkuun. Onkin huvittavaa, että Assassin’s Creed Chronicles mainostaa tuntitolkulla hiiviskelyn olevan ainoa oikea etenemiskeino, mutta hylkää oman ajatusmaailmansa juuri, kun niksit ovat selkäytimessä. Ikään kuin kehittäjät itsekään eivät tietäisi, mitä he pelillään haluavat tehdä.
Assassin’s Creed Chronicles: China on hyvin kaksijakoinen pelikokemus. Sen ideat ovat hyviä, mutta eivät täysin loppuun asti mietittyjä. Suurin harmistus on tietenkin olematon tarina, mikä on iso miinus historiallisilla juonikuvioillaan henkseleitä paukuttelevalle sarjalle. Se on sääli, sillä Kiinalla ja Shao Junilla olisi varmasti ollut enemmänkin tarjottavanaan. Toivoa sopii, että Chronicles-saagaan saadaan puhallettua uutta henkeä Intiaan ja Venäjälle sijoittuvissa jatko-osissa.
4/10
Assassiinien loikkaus kaksiulotteiseen ympäristöön kuvastaa hieman sarjan nykykuvioita – hieman hengetöntä ja vailla selkeää visiota.
Ville Arvekari