Assassin’s Creed II / Arvostelut / pelaaja.fi

Assassin’s Creed II

4.12.2009 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
238

Ubisoftin kaikkien toiveiden kantajana ja talouden toivottuna pelastajana tunnettu Assassin’s Creed II on jatkoa parin vuoden takaiselle murhapelille, joka lupasi paljon, mutta kompuroi tiheään. Rosoisista reunoista ja pienistä ongelmistaan huolimatta peli kuitenkin tarjosi ainutlaatuisen ja kiehtovan pelikokemuksen, joten ei ole suurikaan ihme, että jatko-osaa on odoteltu kuin kuuta nousevaa, varsinkin kun kehitystiimi lupasi korjata suunnilleen kaikki ensimmäisen pelinsä ongelmat.

Suuryhtiön varjossa

Assassin’s Creed II jatkuu kirjaimellisesti siitä, mihin ensimmäinen osa päättyi. Animus-tietokoneen avulla esi-isänsä salamurhamuistoissa pyörinyt, suuren ja hämärän yhtiön kaappaamaksi joutunut Desmond herää vankisellistään ja huomaa, että hän on yllättäen perinyt esi-isältään tämän maagisen kyvyn nähdä kätkettyä. Sellin seinät ovat täynnä mystistä salakirjoitusta ja oven ulkopuolella tulitaistellaan. Sitten pyörivät lopputekstit ja pelaajien korrektiivinen turhautunut huuto kaikui kiertoradalle asti.

Kahden vuoden odottelu palkitaan, sillä nyt se sellin ovi aukeaa. Desmondia avustanut Lucy pelastaa miehen sellistä ja tuo tämän lyhyen tutorial-osuuden avulla ajan tasalle. Paha Abstergo Industries on saanut tarpeekseen vangistaan ja aikoo päästää tämän päiviltä, joten Lucy kuljettaa Desmondin vähintään yhtä hämärän vastarintaliikkeen luo. Piilopaikoissaan lymyävät agentit käyvät yhä assassiinien ja temppeliritarien välistä sotaa, nyt aiempaa salavihkaisemmin.

Kuten olettaa saattaa, loputtomat resurssit omaava paha yhtiö on murskaamassa vastarintaliikkeen peukkunsa alle, mutta Desmondissa piilee pelastuksen avain: hän voi sukeltaa toisen esi-isänsä muistoihin ja oppia näin historian suurimpien salamurhaajien taidot ja salaisuudet, joiden avulla maailma voisi vielä nousta Abstergon varjosta. Ei kun piikkiä niskaan ja historian keskelle!

Historian hämärässä

Jos kuuluit siihen pelaajaryhmään, joka odotti Assassin’s Creed II:n tapahtuvan edes suurelta osin Desmondin ajassa, huonompia uutisia: näin ei ole. Desmond on ruudulla ehkä puolisen tuntia pelin reilun 15 tunnin kestosta, eikä suuria vastauksia ole vieläkään tarjolla. Pääosan ajasta ruudulla heiluu Ezio, italialaisen aatelisperheen poika.

Ezio on elänyt elämänsä ensimmäiset pari kymmentä vuotta vailla suuria huolia. Hänen elämänsä mullistuu kuitenkin täysin, kun suvun luotettuna liittolaisena pidetty virkamies pettää hänen perheensä. Hetken päästä Ezion isä ja veljet roikkuvat hirttoköysissä ja miehen elämään jää vain yksi tavoite: kosto.

Siinä missä alkuperäisen pelin tarina oli puhdasta bisnestä, kakkososa on selvästi henkilökohtaisempi, omaksi edukseen. Ainakin itse uppouduin Ezion tuliseen ja intohimoiseen kostoreissuun paljon paremmin kuin ylimielisen Altairin koulutukseen. Assassin’s Creed II:ta käsikirjoittaessaan Ubisoftin veijarit ovat selvästi paitsi lueskelleet renessanssiajan Italian historiaa, myös katselleet hieman modernimpaa italialaisviihdettä mafiaelokuvien muodossa.

Kummisetä ja muut tarinat suurista persoonallisuuksista, italialaisista kirosanoista ja selkään uppoavista puukoista (niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisestikin) ovat selvästi olleet suuri inspiraation lähde, eikä suotta. Tuleehan peliin näin selvästi enemmän meininkiä ja tunnelmaa kuin aiemmin.

Bella Italia!

Renessanssiajan vaikutteet taas näkyvät ja tuntuvat pelimaailmassa, joka on hillittömän hieno. Reilusti aiempaa suurempi pelimaailma koostuu viidestä italialaiskaupungista, jotka on mallinnettu erinomaisesti. Kaupungeilla on kokoa ja lisäksi ne ovat täynnä aitoja maamerkkejä ja tunnistettavia piirteitä, joiden takia Italian historiaa arvostava kulkee luultavasti pelin läpi yksinäinen kyynel silmäkulmassaan.

Jos haluaa nauttia italialaiset reliikkinsä hieman inhimillisemmässä muodossa, tarjolla on sitäkin osastoa. Leonardo da Vinci näyttelee pelissä tärkeää roolia Ezion ystävänä ja teknisenä neuvonantajana, joka ratkoo salaisuuksia ja keksii Eziolle uusia leluja. Niccolò Machiavelli ja monet muut historian kirjoista tutut hahmot vierailevat myös pelissä.

Tästä alkavat myös pelin tarinalliset ongelmat. Noin ensimmäiset 60 % pelistä tarina rullaa sujuvasti eteenpäin koston motivoimana, kun Ezio löytää salaliiton takaa aina uusia syyllisiä ja lähtee jahtaamaan näitä. Loppua kohti homma kuitenkin repeää täysin, kun mukaan sotketaan yliluonnollisia elementtejä, muinaisia ennustuksia ja noin puolet renessanssiajan Euroopasta joko assassiinien tai temppeliritarien riveissä.

Lopussa peli menee suorastaan älyttömäksi. En lähde sen enempää spoilailemaan yksityiskohtia, mutta kerrottakoon, että yksi pelin henkilöistä muuttuu yllättäen Tähtien Sodan keisariksi ja sitten Jumala tulee mukaan peliin. Kirjaimellisesti. Ja tämä on vasta alkua. Vastauksia odottavat tulevatkin pettymään, sillä niitä peli ei tarjoile. Sen sijaan tarjolla on ämpärikaupalla yllättäviä käänteitä ja kysymyksiä, joihin saadaan ehkä vastauksia sitten Assassin’s Creed III:ssa, jonka tulemisen peli tekee harvinaisen selväksi.

Mutta onhan siellä paketissa toki pelikin.

Suuremmin, paremmin, kauniimmin

Kun kehitystiimi lupasi Assassin’s Creed II:n korjaavan alkuperäisen pelin ongelmat, he eivät valehdelleet. Jatko-osa on nimittäin kaikilta osa-alueiltaan edeltäjäänsä parempi, joskus hieman, toisinaan selkeästi.

Pelin teemana on yhä kiipeillä ja juoksennella pitkin Italian kattoja ja kujia kuun valossa, valkoinen viitta kauniisti takana lepattaen ja yhteiskunta ympärillä paheksuen. Salamurhaajana Ezio osaa kiivetä ylös suunnilleen mistä tahansa ja pystyy tarvittaessa vaikka tasapainottelemaan kahden sormen levyisen lipputangon nokalla.

Kehitystiimi ottaa myös tästä vapaudesta kaiken hyödyn irti, sillä pelaajaa ei useimmiten pakoteta mihinkään. Jos tehtävänä on vaikka salamurhata paikallisen pormestarin apuri, pelaaja saa aivan itse päättää, miten hän murhan suorittaa. Reitti paikalle, suoritustapa ja murhan jälkeinen pako ovat kaikki täysin vapaasti valittavissa.

Eziolla on myös käytössään selvästi aiempaa enemmän leluja, joilla päästää kohteensa päiviltä. Ranneveitsi on saanut parin toiseen käteen, joten nyt Ezio voi puukottaa kaksi tyyppiä yhdellä kertaa, vaikka syöksymällä näiden päälle talon katolta. Peliin on lisätty myös mahdollisuus murhata kohteita suoraan piilosta, olipa tämä sitten uhrin jalkojen alla oleva rotko tai läheinen heinäkasa.

Salamurhat ovatkin pelin parasta antia, joten on erittäin kiva, että muuten yhä rajoittuneesta ja tympeästä sivutehtävien listasta löytyy mahdollisuus tehdä salamurhakeikkoja vaikka loputtomiin. Ilahduttavasti ainuttakaan sivutehtävää ei enää tarvitse tehdä, jos moinen ei kiinnosta. Murhiin saatava tieto jaetaan nimittäin heti tehtävää annettaessa, joten pelin voi pyyhkäistä läpi pelkästään juonta seuraten.

Sivutehtävät kuitenkin kannattavat, sillä niistä saatavalle rahalle löytyy käyttöä. Ezio voi ostella itselleen parempia aseita ja panssareita sekä parannella suvun rappiolle joutunutta kotikaupunkia. Ensimmäinen helpottaa taistelua, jälkimmäinen palkitaan saavutuksilla ja säännöllisellä tilillä.

Tekemistä riittää siinä määrin, että kun minun pelissäni lopputekstit pyörivät reilun 15 tunnin jälkeen, olin tehnyt pelin sisällöstä vain hieman alle puolet. On toki kyseenalaista, kuinka moni pelaaja jaksaa vaikkapa kerätä 100 höyhentä tai käydä tyhjentämässä kaikki pelin aarrearkut, mutta onpa pelissä kuitenkin sisältöä.

Taistelu tökkii

Eräs ensimmäisen pelin suurimmista ongelmista oli taistelu, joka ei ollut hauskaa tai kiinnostavaa. Käytännössä pelaaja seisoi paikallaan ja vihollisten hyökätessä painoi counter-nappia, jolloin suurempikin örmy kaatui kerrasta.

Valitettavasti jatko-osa ei tee kaavaan suurta muutosta, sillä taistelu on yhä pääasiassa paikallaan seisoskelua ja counterien kyttäämistä. Eräältä osin peli kuitenkin parantaa taisteluaan: sitä on reilusti aiempaa vähemmän.

Ennen oli täysin arkipäiväistä, että yhden vartijan kanssa aloitettu kähy paisui kuin pullataikina, kun paikalle valui vartijaa toisensa perään, ja hetken päästä Altair oli taistellut kirjaimellisesti vartin. Ei enää. Vartijoita on vähemmän, partiot ovat harvemmassa ja karkuun pääsee helposti, jos vain haluaa.

Taistelua ei myöskään ole pakko harrastaa usein, sillä Ezio voi palkata avukseen katujen asukkaita: ilotytöt viettelevät vartijat pois paikaltaan, palkkasoturit käyvät niiden päälle ja katuvarkaat taas tekevät, mitä katuvarkaat nyt tekevät. Hauska idea, joka sopii hyvin pelin avoimeen maailmaan.

En lähtisi silti kehumaan taistelua, sillä se ei tuntunut ikinä vaaralliselta tai kiinnostavalta. Batman: Arkham Asylum toteutti samanlaisen taistelusysteemin niin paljon paremmin, että Assassin’s Creed II:n mätöt tuntuvat auttamattoman tylsiltä ja vanhanaikaisilta. Kun mättö kuitenkin on kohtalaisen suuressa roolissa, tämä on melko ikävä ongelma.

Assassin’s Creed II on siis sangen hyvä peli, viittä vaille erinomainen. Reunat kuitenkin repsottavat sen verran, ettei se kestä vertailua tämän syksyn ehdottomiin huippupeleihin.

Ymmärrän toki pienet ongelmat, sillä onhan peli huikean laaja, monipuolinen ja monimutkainen. Tämä ei kuitenkaan tee niistä aiheutuvaa järkyttävää turhautumista tyhjäksi. Sen vielä kestää, että vartijat käyvät välillä täysin syyttä Ezion niskaan pilaten näin tehtävät, jotka vaativat ehdotonta huomaamattomuutta, tai että pelin maailma voisi yhä mainiosti koostua pelkästään kaupungeista, sillä maaseudulla ei ole muuta virkaa kuin pitkittää matkoja.

Siinä kohdin kuitenkin harmistuin kunnolla, kun pelin hyppely bugasi ja Ezio kuoli. Ja näin kävi useasti. Kun ei ole kiire ja saa rauhassa suunnitella etenemistään, homma toimii. Kiireessä peli kuitenkin tulkitsee helposti väärin pelaajan ideoita ja näin Ezio joko syöksyy katuun tai jää nopean ylityshypyn sijaan roikkumaan seinälle, kun kohde kiitää valon nopeudella karkuun. Game Over, ohjain ikkunasta ja uusiksi.

Onkin siis melkoinen ylistys pelin sisällölle, että pelasin pelin loppuun, vaikka jouduinkin vartin välein kiroilemaan televisiolleni. Italia on kaunis pelipaikka, tarina kiehtova ja Ezio hahmona sen verran mielenkiintoinen, että murhamatka Venetsiaan pitää otteessaan – ainakin yhden läpipeluukerran verran.

Todellisille mestareille

Jos olet todellinen mestarimurhaaja, arvostat varmasti pelin kätkettyjä salamurhaajan hautoja. Kuusi historian suurinta murhaajaa on haudattu kätevästi pelin tapahtuma-alueelle, ja jokaisen hauta-alue on kuin suuri haastekenttä. Ajastetut hyppyosiot ja äärimmäisen konstikkaat reitit voivat hetkittäin turhauttaa, mutta tien päässä seisoo hieno palkinto: Altairin panssari.

Perinteitä kunnioittaen?

Kaikki muistavat varmasti, miten Assassin’s Creed kohteli alkuperäisen pelin aihepiiriä ja hahmoja suorastaan silkkihansikkain ja korosti jopa latausruudussaan, miten kehitystiimi kunnioittaa erilaisia uskontoja. No, niin he väittävät edelleen, mutta pelistä sitä ei uskoisi – Assassin’s Creed II kuulostaa vaihtelevasti Simpsonien mafialta ja spagettimainokselta.

Raflaavat korostukset ja innokkaasti dialogiin upotetut italialaissanat saivat multihuipennuksensa, kun eräs pelin hahmoista esittelee itsensä kesken dramaattisen kohtauksen sanomalla ”It’s-a me, Mario”. Kyllä, prikulleen siihen tyyliin. Ehkä italialaisten pitäisi myös pistää mellakaksi, jotta hekin saisivat Ubisoftilta kunnioitusta.

Kiitos koko tiimille

Useita pelaajia ärsytti, miten koko Assassin’s Creedin mainonta kulminoitui kieltämättä erittäin kauniin ja kuvauksellisen tuottaja Jade Raymondin ympärille muun tiimin seistessä kirjaimellisesti kaukana taustalla. Tällä kertaa Raymondin roolia ei enää ole korostettu samalla tavoin, vaan pelin on annettu seistä omilla jaloillaan. Kenties tämä johtuu osittain siitä, että maine on nyt luotu ja pelikin on selvästi edellistä parempi.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:914]

Melkein näkökulmasta riippumatta on helppo todeta, että Assassin’s Creed II on peli, jonka sarjan ensimmäisen osan olisi pitänyt jo pari vuotta sitten ilmestyessään olla. Palikat sopivat toisiinsa nyt paremmin, tarinankerronta sujuu useamman piirun mitalla paremmin aikatasolta toiselle, ja kaikin puolin Ezion seikkailuja renessanssiajan Italiassa pelaa vaikka pelkästä mielenkiinnosta. Samalla pelikokemusta yhä häiritsevät kitkakohdat olisi huomattavasti helpompi antaa anteeksi, jos kyse olisi uuden pelisarjan avaavasta ja tekijöidensä ensimmäisestä yrityksestä.

Vain muutaman tunnin pelaamisen jälkeen Assassin’s Creed II:n helmasynniksi paljastuu yksinkertaisesti sen tekijöiden silkka suuruudenhulluus. Itse seikkailutarinan lisäksi mukaan on ollut pakko änkeä kaikenlaista kerättävää ja suoritettavaa, vaihtoehtoisia vaatekertoja, kotikaupungin managerointia ja kunnostamista, rahalla kikkailua sekä muuta kosmeettista ”lisäarvoa”. Monipuolisuuden alttarin vaatima uhri on taas kerran sama eli toimiva pelattavuus, luissa ja ytimissä tuntuva viimeisen päälle hiottu lopputulos. Esimerkiksi parkour-toimintaan olisi voinut oppia paremmiltaan, ja kun Desmondia nähdään ruudulla entistä vähemmän, alleviivaa tämä entisestään kehyskertomuksen olemassaolon turhuutta.

Mikäli kompasteluja on valmis katsomaan läpi sormien, on Assassin’s Creed II:n ytimessä kuitenkin varsin varteenotettava ja kunnianhimoinen peli. Moni uudistus osuu maaliinsa, ja vaikka Ezion ohjastaminen kaupunkien katoilla on vieläkin välillä ärsyttävän kömpelöä, pelin hyvät puolet painavat vaakakupissa selvästi enemmän kuin ne huonot.

8/10

Kommentit

Käyttäjän The_pro_gamer kuva
The_pro_gamer

Siis en voi sanoa kuin:Johan oli kokemus!

Käyttäjän MastaKillah kuva
MastaKillah

Vuoden parhaita pelejä!

Käyttäjän Mctrapper kuva
Mctrapper

Ehdottomasti vuoden parhaita pelejä!

Käyttäjän boogieman kuva
boogieman

ehkä personal GOTY

Käyttäjän arkistomies kuva
arkistomies

Paskasta lopusta, pieni miinus. Muuten loistava.

Käyttäjän j-urski kuva
j-urski

AWESOME !

Käyttäjän Derexus kuva
Derexus

loistava

Käyttäjän Albedo kuva
Albedo

Ekaa parempi,ahmisin läpi.

Käyttäjän KORN kuva
KORN

Jos ekan ja tän yhdistäis niin 10

Käyttäjän ghost84 kuva
ghost84

yllätti positiivisesti.