Assassin’s Creed Brotherhoodin läpäisyn jälkeen totesin odotusten Assassin’s Creed III:n suhteen olevan valtavat. Tuolloin vasta aavisteltiin, minkälaisia askeleita Ubisoft mammuttimaiseksi kasvaneen sarjansa kanssa ottaisi, ja lopulta pelien parissa työskentelevien studioiden sulatusuunista on putkahtanut varsinaisen kolmannen osan sijaan Assassin’s Creed Revelations.
Jo toinen Ezio Auditoren elämään keskittyvä väliosa on herättänyt ennakkoon huolestuneisuutta, sillä alkujaan trilogiaksi tarkoitetun assassiinisaagan venyttäminen, vieläpä jokavuotisella tahdilla, tulisi ennemmin tai myöhemmin kostautumaan. Siinä missä Brotherhood pystyi vielä ihastuttamaan kunnianhimoisella kokoluokallaan ja monipuolisella tehtävätarjonnallaan, Revelationsissa kiivaan kehitystahdin puuduttavuus ja vähäiset mahdollisuudet kattavampiin uudistuksiin näkyvät jo lopputuloksessa.
Ezion oman trilogian päättävä Assassin’s Creed Revelations vie huomattavasti vanhentuneen assassiinimestarin Italiasta piirun verran idemmäs, aina eksoottiseen Konstantinopoliin asti. Sieltä vanha kettu etsii mystisiä avaimia päästäkseen tutkimaan vuosisatoja hylättynä olleen Masyafin assassiinilinnakkeen kirjastoa, jonne sarjan alkuperäisen sankari Altaïrin kerrotaan kätkeneen jotakin niin merkittävää, että se on herättänyt myös maailmanvalloitusta kaavailevan temppeliherrajärjestön huomion.
Historiankirjat uusiksi
Uuden aikakauden kynnyksellä olevassa kulttuurikeskuksessa kuhisee jo ennen Ezion saapumista. Ottomaanien valta kaupungissa alkaa vakiintua, mutta sulttaaniperheessä kuohuu henkinen valtataistelu ja Bysantin temppeliherroilla on omia suunnitelmia kaupungin varalle. Ezio ja paikalliset assassiinit Yuzuf Tazimin johdolla tarjoavat apunsa nuorelle prinssi Suleimanille, josta on tuleva aikansa mahtihallitsija.
Siinä missä Revelations on Ezion tarinan päätösluku, se koluaa tehokkaasti läpi myös Altaïrin elämänkaarta, sillä kätketyt avaimet päästävät Ezion tutkimaan lahkonsa edesmenneen suurmestarin muistoja, aivan kuten nykyajassa seikkaileva Desmond Miles on elänyt esi-isiensä muistoja Animus-laitteella. Tällä kertaa Desmond itse on koomassa, minkä takia miehen mieli on jumiutunut Animuksen hätätilamoodiin, jossa pirstoutunut psyyke on koottava takaisin kasaan ensimmäistä kertaa näyttäytyvän Subject 16:n kanssa. Siinäpä on jälleen soppaa kerrakseen.
Historialliset salajuonittelut yhdistyvät jälleen mainiosti sarjan universumiin, joskin sarjan kokonaiskuvaa katsoen lisäys tuntuu vieläkin väliosamaisemmalta kuin vaikkapa Brotherhood. Toisaalta Assassin’s Creed II kertoi jo sen kaikkein oleellisimman siivun Ezion tarinasta, joten Brotherhood ja sitä lyhyemmäksi osoittautuva Revelations olisi melkeinpä pitänyt niputtaa yhteen vastaavanlaisen kokonaisuuden saamiseksi. En kuitenkaan sano, ettei Ezion karisma enää pure, sillä Revelations sisältää monia upeita hahmoa syventäviä kohtauksia, joista fanit varmasti innostuvat.
Sen sijaan Desmondin ihastuttaneet ja vihastuttaneet teknologiatrilleriosuudet ovat aiempaakin sisältököyhempiä mielenkiintoisista lähtökohdista huolimatta. Tapahtumat nytkähtävät eteenpäin vain sen verran, että niiden voi sanoa edenneen. Tässä suhteessa pelistä suorastaan huokuu, että sarjan parissa työskennelleet kehittäjät haluavat ymmärrettävistä syistä säästää tarinastaan mahdollisimman paljon varsinaiseen Assassin’s Creed III:een, minkä takia bisnesratkaisun ja kehittäjien vision välille on jouduttu tekemään venytetyiltä tuntuvia kompromisseja.
Edelleen nautittava
Assassin’s Creed Revelations on pitkälti sama vanha tuttu, joka ihastutti jo aiemmissa peleissä. Vapaa juokseminen näyttävässä kaupungissa, joka kutsuu pelaajaa tutkimaan ja seikkailemaan kuin valolyhty hyönteisiä yön pimeydessä, tuntuu edelleen hyvältä. Tehtävät ovat vaihtelevia henkeäsalpaavine kiipeilyineen ja näyttävine taisteluelementteineen. Vuotuisella julkaisutahdilla kehittäjät luottavatkin siihen, että pelin peruspilarit ovat sen verran kohdillaan, jolloin uudessa osassa voi keskittyä uuden sisällön luomiseen.
Pelin tehtävätarjonta on jälleen sen verran monipuolinen, että pelissä on erittäin helppoa uppoutua niin päätehtävien kuin puhtaan sivupuuhastelunkin pariin. Päätehtävistä huokuu kehittäjien kokemus sarjan parissa, sillä Konstantinopolin avoimeen pelimaailmaan sijoittuvat tehtävät sekä suoraviivaisemmat Prince of Persia -henkiset kiipeilyluolastot ovat mukaansatempaavia. Ovatpahan ne ajoittain jopa aiempaa elokuvamaisempia dynaamisine kuvakulmineen ja tarinallisesti rajattuine rakenteineen, mistä yksi oiva osoitus on trailereista tuttu satamatehtävä, jossa Ezio käy kokonaista laivastoa vastaan liekkejä syöksevällä kanuunalla.
Sivupuuhasteluun sen sijaan lukeutuu Assassin’s Creed II:n Monteriggionista ja Brotherhoodin Roomasta tuttu kaupunginehostus, jolla pelaaja kerää myös huomattavia käteisvaroja palkkapussiinsa. Ezio voi myös edelleen värvätä hädässä olevista kaupunkilaisista assassiineja, joista muutamien ympärille on rakennettu varsinaisia tehtäviä pelkän värväämisen rinnalle. Tarpeeksi kehityttyään apujoukot voi sijoittaa vartioimaan tukikohtia ja lähettää maailmalle Brotherhoodista tutuissa mikromanagerointitehtävissä.
Mukaansatempaavia tehtäviä on edelleen siis varsin kohtuullisesti, joskin Revelationsin kokoluokka on silti sarjan välipalamaisin. Piilotettuja luolastoja on vähemmän, Subject 16 -pulmat ovat kaikonneet ja kerättävien esineiden määrä on vähäisempi, eikä niiden hankkimisesta palkita aivan yhtä tyydyttävästi kuin aiemmissa osissa. Alun monipuolisen ja uusien ideoiden täyteisen huuman jälkeen Revelationsin omat uutuuspiirteet osoittautuvat pidemmän päälle pikemminkin puolipakollisiksi ja vähemmän loppuun asti harkituiksi hienosäädöiksi kuin uudistuksiksi. Rakennetta laajennetaan puhtaasti laajentamisen takia sen sijaan, että ideoiden ympärille rakennettaisiin mielenkiintoisia pelitilanteita.
Lisäykset eivät aina monipuolista
Selkein uusi aluevaltaus on assassiinien tukikohtien puolustaminen torninpuolustusta muistuttavalla minipelillä, joka itsessään saattaisi olla sangen hauska lisäys, elleivät kaduilla tulvivat vihollisjoukot aiheuttaisi pelimoottorissa huomattavia yskähtelyjä. Ikään kuin kehittäjät eivät itsekään olisi kovin varmoja lisäyksensä mielekkyydestä, Den’s Defence -tehtäviä on pakko suorittaa vain yksi koko pelin aikana. Tehtävät nimittäin käynnistyvät pelaajan nostettua liikaa omaa pahamaineisuuttaan, jolloin temppeliherrat kiinnittävät huomionsa alueen assassiinitukikohtiin.
Toisin sanoen pelin uusin tehtävämuoto on vaihtoehtoisen tehtävämuodon sijaan enemmänkin rangaistus, jonka voi välttää varovaisella etenemisellä ja asiamiesten lahjomisella. Myös Ezion uusi taito koota erilaisia tappavia ja hämääviä pommeja jää melko omatoimiseksi puuhasteluksi, minkä takia se jää monilta pimentoon. Hauska ominaisuus kompastuu joissakin määrin omaan nokkeluuteensa, sillä ainoat pommien käyttöön kannustavat tilanteet ovat alun opetustehtävät, joiden jälkeen pommitarjonta kasvaa laajemmaksi kuin loppupelissä on järkeenkäypiä tilaisuuksia sitä hyödyntää.
On myönnettävä, että myös Altaïrin elämään keskittyvät tehtävät ovat potentiaaliinsa nähden turhankin pikaisia pintaraapaisuja ja hyppelevät eteenpäin melkoisella vauhdilla, minkä takia ne tuntuvat melko irrallisilta ja menettävät huomattavan siivun vaikuttavuudestaan. Kokeellisin ja samalla suurimman pettymyksen aiheuttava lisäys on Desmondin harharetket Animus-laitteen hätätilassa, jossa nykyassassiini kasaa tietoisuuttaan ensimmäisestä persoonasta kuvatuissa sokkeloissa, jotka tuovat mieleen köyhän miehen Portalin ilman hauskoja letkauksia ja haastavia pulmia.
Huolestuttava suunta
Pääpeli on pituudeltaan aiempaa lyhyempi, mikä heijastuu myös itse Konstantinopolin koossa. Erilaisista kaupunginosistaan huolimatta kaupunki muistuttaa rakenteeltaan enemmän Assassin’s Creed II:n pienempiä ja tiiviimmin suunniteltuja vastineita, tietenkin sillä erotuksella, ettei pelissä seikkailla pääkaupungin lisäksi kuin vieläkin pienemmässä Kappadokian maanalaisessa temppeliherrakylässä. Pienemmän kokoluokan seurauksena muun muassa ratsastaminen on poistettu kokonaan, mutta tilalle on tullut paikallisten assassiinien vakiotyökalu eli koukkuterä. Sen avulla Ezio voi liukua kaupungin kattojen välille pingotettuja köysiä pitkin ja kiivetä aiempaa ponnekkaammin kohti korkeuksia.
Koukkuterä onkin sangen onnistunut lisä, jahka sen käytön oppii. Se lisää aiemmin erittäin automatisoituun juoksemiseen ja kiipeilyyn ylimääräisen näppäimen, minkä myötä eteneminen ei aina tunnu yhtä passiiviselta. Täysin ongelmatonkaan se ei ole, sillä napinpainalluksen väärällä ajoituksella Ezio saattaa loikata seinästä poispäin kohti kuolemaansa.
Tämä varmasti aiheuttaa lisää harmaita hiuksia niille pelaajille, jotka eivät ole päässeet sinuiksi sarjan muutoinkin epätarkkuuksia sisältävän loikinnan kanssa. Myös muutamien tehtävien dynaamisemmat kuvakulmat voivat johtaa kirosanoja synnyttäviin harhahyppyihin, ellei sankaria pysäytä hetkeksi ja kohdista huolella kohti määränpäätä. Sarjan ystävät ovat varmasti jo tottuneet tilanteeseen, mutta siihen kaivattaisiin jo toden teolla ratkaisua – onhan se ollut läsnä nyt jo neljässä eri pelissä.
Assassin’s Creed Revelations on selkeästi sarjan heikoin lenkki sitten ensimmäisen Assassin’s Creed -pelin, ainakin mitä sisältöön ja sen määrään tulee. Siinä missä tähän mennessä sarjan osat ovat kasvattaneet ja monipuolistaneet toimivaa perusrakennettaan tehtäviä tukevilla ratkaisuillaan, Revelations astuu askeleen taaksepäin. Puhtaasti päätehtäviin keskittyvät pelaajat saavat pelistä varmasti samanlaisen nautinnon kuin aiemmistakin osista, mutta maailman tutkimiseen ja sivutehtäviin hullaantuneet saavat kokea pettymyksen.
Vuotuinen tahti näkyy myös siinä, että sarjan perusratkaisut kaipaavat jo rankempaa uudistamista. Neljän pelin jälkeen sama vanha ei enää riitä. Tuntuukin hieman siltä, että tarinan tavoin kehittäjät ovat säästelleet Revelationsissa parhaita ideoitaan varsinaista kolmatta osaa varten. Tai ainakin toivon asian olevan niin.