Roolipeliä antiikin Kreikassa
Assassin’s Creed -sarjan nykypäivään sijoittuva suurempi juonikuvio on kiistatta etsinyt suuntaansa Desmond Milesin kuoleman jälkeen Assassin’s Creed III:n lopussa. Sen jälkeen on keskitytty enemmänkin sarjan pahisten eli temppeliherrojen ja heitä vastustavien salamurhaajien historiaan. Odyssey ottaa toistaiseksi suurimman hypyn taaksepäin aikaan satoja vuosia ennen salamurhaajien killan syntyä, josta kerrottiin viimevuotisessa Originsisissa. Mistä Odyssey sitten kertoo ja onko se enää lainkaan sitä, mitä Assassin’s Creed -sarjan peliltä odottaisi?
Odyssey sijoittuu antiikin Kreikkaan 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua, jolloin Välimerellä raivosi peloponnesolaissota. Siinä kaksi suurta kaupunkivaltiota, Ateena ja Sparta, kamppailivat liittolaisineen alueen herruudesta. Pelaaja on yksinkertainen palkkasotilas Kefalonian syrjäisellä saarella, ja ensimmäistä kertaa sarjassa voi valita, pelaako mies- vai naispuolisella hahmolla. Alexios on heistä letkeämpi ja hyvällä tavalla ikään kuin kreikkalainen versio sarjan suosikkihahmo Ezio Auditoresta. Kassandrassa on puolestaan enemmän särmää, eikä vertaus Mass Effect -sarjan naispuoliseen komentaja Shepardiin ole kaukaa haettu. Kummastakin joka tapauksessa löytyy kiitettävästi eloa ja karismaa hyvien ääninäyttelijöiden ansiosta.
Hahmot ovat sisaruksia, joiden perheen lapsuuden tragedia on hajottanut. Saarelle saapuvan muukalaisen myötä suuri maailma kutsuu valittua päähenkilöä selvittämään perheen muiden jäsenten kohtaloa. Pian törmätään myös salaperäiseen ja vaikutusvaltaiseen kulttiin, joka hallitsee kulisseista koko kreikkalaista maailmaa, sekä kaiken taustalla kummittelevaan muinaiseen salaisuuteen, joka liittyy ihmiskunnan syntyyn. Kaiken tämän lisäksi otetaan osaa Spartan ja Ateenan väliseen sotaan sekä törmätään kuuluisiin historiallisiin hahmoihin, kuten Sokrates, Perikles ja historioitsija Herodotus.
Odysseyn maailma on kertakaikkisen valtava. Siellä matkataan niin jalan, hevosella kuin laivallakin, ja kokemus on mittakaavan ansiosta kieltämättä eeppinen. Vaikka Ubisoftin pelien avoin maailma on ollut monille kirosana turhanpäiväisine keräilyineen ja sivutehtävineen, on Odyssey aivan toista maata. Jo Origins täytti pelimaailman kaikenlaisella mielenkiintoisella löydettävällä, nähtävällä ja tutkivalla, mutta Odyssey panee vieläkin paremmaksi. Kaikki sivutehtävätkin ovat omia pikkutarinoitaan, joista osa jatkuu myöhemmin pelissä. Huonoa on vain se, että rosvoleirejä tuntuu olevan jokaisen tienmutkan ja kukkulan takana eli vähän liikaa.
Suurin osa alueista on joko spartalaisten tai ateenalaisten hallussa, mutta palkkasoturina pelaajan ei sinänsä tarvitse valita puoltaan. Aluetta voi heikentää tappamalla sitä hallitsevan ryhmittymän sotilaita, tuhoamalla heidän sotakassojaan ja salamurhaamalla alueellisen johtajan. Tämä avaa massataistelutehtävän, jossa pelaaja voi päättää, kumman puolelle asettuu eli kuka aluetta jatkossa hallitsee. Kultin astuessa kuvioihin aukeavat jahdattaviksi sen kymmenen jäsentä, joista useimpien sijainti täytyy selvittää pelimaailmaa tutkimalla.
”Jo Origins täytti pelimaailman kaikenlaisella mielenkiintoisella löydettävällä, nähtävällä ja tutkittavalla, mutta Odyssey panee vieläkin paremmaksi.”
Pelimekaanisesti Odyssey on selkeästi aito toimintaroolipeli, mikä erottaa sen selkeästi Assassin’s Creed -sarjan aiemmista osista. Keskusteluissa voi nyt valita sanomisiaan ja tehdä valintoja, jotka saattavat vaikuttaa tehtävien loppuratkaisuihin tai aiheuttaa niiden haarautumisen. Kaikki päätökset eivät tietenkään ole ratkaisevia, mutta jotkut niistä voivat nousta esille myöhemmin pelin aikana tai avata uusia sivutehtäviä. Päätarinassa tehtävät päätökset ovat merkittävimpiä, ja niiden vuoksi pelissä on erilaisia loppuratkaisuja.
Toimintaroolipelimäisyys näkyy myös taistelujärjestelmässä. Hahmolla on nyt kolme eri kykypuuta, joista jokainen tehostaa tiettyä pelityyliä: jousenkäyttö, aseellinen taistelu ja salamurhaaminen. Kykyjä voi yhdistellä vapaasti oman maun mukaisesti ja rakentaa sellaisen hahmon kuin haluaa. Kykypuiden tarjoamat erikoiskyvyt ja -hyökkäykset ovat varsin voimakkaita. Niistä malliesimerkkinä toimii jo alkumetreillä avattava Sparta-potku. Sen avulla voi potkia vihollisia pitkin mantuja ja alas kallioilta, muureilta tai laivoista. Kun potkaisin ensimmäistä kertaa päälleni käynyttä valtavaa karhua kuonoon, se lennähti useita metrejä taaksepäin! Samalla sarjan näennäinen historiallinen realismi toki kokee kovan kolauksen, joka taatusti ärsyttää monia faneja.
Taistelut itsessään ovat aiempaa haastavampia ja vaativat taktikointia, etenkin kun vastassa on usein suuria vihollismääriä. Pelihahmo ei kestä valtavaa määrää kuritusta, eivätkä vihollisetkaan kaadu hipaisusta. Myös aseissa on selkeästi eroja, sillä tikarit sopivat hyvin väistelevään ja nopeisiin hyökkäyksiin perustuvaan taisteluun, kun taas suuret ja hitaat sotavasarat vaativat tarkempaa ajoitusta – mutta tainnuttavat vihollisia. Erikoiskykyihin nojautuva taistelu on joka tapauksessa hyvin erilaista kuin ennen, ja jopa Originsia pelanneilla on totuttelua sen kanssa. Laivataistelut puolestaan liikkuvat samoilla linjoilla kuin jo Black Flagissa nähtiin, joskin mukana on nyt myös laivanvaltausta.
Varusteiden ja laivan kehittämisen kanssa saa näperrellä mielensä mukaan. Pelaamisen aikana kertyy kaikenlaista tavaraa, jolla parannellaan laivaa ja sen ominaisuuksia sekä omia aseita ja haarniskoita. Niihin voi lisäksi tehdä lisäbonuksia antavia kaiverruksia, joskin se kannattaa lähinnä vasta korkeammalla kokemustasolla. Lisäksi voi yrittää keräillä erilaisia varustesettejä, jotka antavat omia bonuksiaan. Itse en kokenut varustejärjestelmää lopulta kovinkaan kiinnostavaksi laivan kehittämistä lukuun ottamatta. Laivaan voi jopa kaapata luutnanteiksi lähes mitä tahansa pelimaailman hahmoja kolkkaamalla ne ensin.
Assassin’s Creed Odyssey on kokonaisuutena valtavaan pelimaailmaan sijoittuva eeppinen toimintaroolipeli, joka tarjoaa helposti 40 tuntia seikkailua antiikin Kreikan sotien ja myyttien parissa. Se on kieltämättä aika kaukana niistä peleistä, joista Assassin’s Creed -sarja on tullut monille tutuksi, mutta se ei tee siitä yhtään sen huonompaa – ainoastaan erilaisen. Silti on varmaa, että salamurhaajien ja temppeliherrojen ollessa poissa kuvioista monille kyseessä ei ole ”aito” Assassin’s Creed -peli.
Kyseessä ei silti ole aivan niin irrallinen osa kuin voisi luulla. Peli sukeltaa varsin syvälle ensimmäisen sivilisaation saloihin, joilla selitetään monet myyttiset ja näennäisesti yliluonnolliset elementit sekä olennot pelissä. Myös Atlantis-taru valjastetaan hyvin tähän käyttöön. Suurin yllätys koetaan kuitenkin aivan peli lopussa. Sarjan pitkäaikaisille faneille se on ehkä merkittävin tapahtuma sitten Desmondin kuoleman ja pohjustaa selkeästi sitä, mitä sarjan nykyajassa tulee seuraavaksi tapahtumaan. Jo se riittää oikeuttamaan Odysseyn paikan pelisarjassa.
Arvostelu on julkaistu alkujaan marraskuun Pelaaja-lehdessä numero 194.