Anarchy in the UK
Nykypolvelle siirtyminen oli Assassin’s Creedille loikka tuntemattomaan, eikä perillä ollut heinäkärryjä pehmentämässä mahalaskua. Viimevuotinen Assassin’s Creed Unity julkaistiin teknisesti sen verran raakileena, etten näin jälkeenpäin yhtään ihmettelisi, jos joku kertoisi sen ilmestyneen vuotta aikaisemmin kuin oli tarkoitus. Tämän vuoden Assassin’s Creed Syndicate on onneksi toista maata. Matka 1860-luvun viktoriaaniseen Lontooseen on monin paikoin toimivin ja viihdyttävin assassiinikokemus vuosiin.
Assassin’s Creed Syndicaten kohdalla kehityksen vetovastuu on ensimmäistä kertaa Ubisoftin Quebecin-studiolla. Uusi näkökulma ei ole ollut lainkaan pöljempi idea, sillä se on onnistunut tuomaan Syndicateen ripauksen vuosien saatossa sarjasta kadonnutta asennetta ja persoonallisuutta. Assassiinisisarukset Jacob ja Evie Frye nousevat vaivatta sarjan viihdyttävimpien sankareiden joukkoon, mikä ei toisaalta ihmetytä. Kaksikolle annetaan pitkästä aikaa tarpeeksi aikaa ja tilaa kehittyä hahmoina, minkä ansiosta parivaljakon välistä naljailua ja dynamiikkaa seuraa mielellään.
Kahdessa hahmossa heijastuvat myös fanien erilaiset näkökulmat sarjan koukeroista fiktiota kohtaan. Evie on assassiinien tapoja ja salaisuuksia kunnioittava mestarietsivä, kun taas kuumapäinen Jacob haluaa lähinnä nousta temppeliherrojen Lontoon valta-aseman haastavaksi jengipäälliköksi, jonka improvisoinnin seuraukset eivät aina ole ihan sitä mitä haettiin. Päähahmojen lisäksi jopa heidän liittolaistensa ja vihollistensa esilletuontiin on panostettu, mistä Leonardo da Vincin höntimpi keksijäkollega Alexander Graham Bell ja temppeliherrojen peribrittiläinen suurmestari Crawford Starrick ovat vain muutamia show’n varastavia esimerkkejä.
Vaikka persoonat tuovat historiallisten tehtävien suorittamiseen tarinallisen kannustimen, ote nykyaikaan sijoitettuun kehystarinaan on menetetty täysin. Ymmärrän hyvin, etteivät läheskään kaikki välitä nykyassassiinien touhuista, mutta vain muutamaan videoraporttiin supistettuna ne vasta irrallisilta ja turhilta tuntuvatkin.
Viktoriaanisen Lontoon lumoa ei kannata vähätellä, onhan se teollisen vallankumouksen myötä Assassin’s Creed -sarjan ensimmäinen modernin aikakauden kaupunki. Sen uumenista saattaa puuttua Black Flagin monien rakastamat meritaistelut, mutta höyryvetureiden, hevosrattaiden ja yllättävän käteväksi osoittautuvan köydenlaukaisimen kaltaiset uuden ajan hömpötykset tuovat liikkumiseen uutta kipinää. Lisäksi aikakauden höyryvetoinen luonne virkistää visuaalista ilmettä, johon turvaudutaan tasaisin väliajoin jopa pelin tehtäväsuunnittelussa. Oma tukikohtakin on mitä oivallisin – jatkuvasti liikkeellä oleva veturi. Kyllä nyt kelpaa!
Yleisesti ottaen Lontoo on suunniteltu hauskojen pelitilanteiden ja uusien liikkumistapojen ehdoilla. Siinä missä Assassin’s Creed Unityn Pariisissa saattoi loikkia katolta toiselle vailla ajatuksen häivää, Lontoon entistä leveämpien katujen ja korkeampien rakennusten ansiosta otollisten etenemisreittien etsiminen tuntuu hyvällä tavalla pelimäiseltä. Jacobin ja Evien alkuun epäilyksiä herättänyt köydenlaukaisijakin soveltuu erinomaisesti uudenlaiseen katukuvaan, vaikka sen olemassaolo vähentää perinteisen kiipeilyn tarvetta.
Osalle näppärästi määränpäähänsä napsahtava köysi on juuri sitä, mitä sarjan kaupungit ovat jo pitkään kaivanneet. Perinteisesti hieman epätarkkana tunnettu kiipeily on ollut monille sarjan pahin kompastuskivi, jonka Fryen kaksosten ihmevempain pyyhkäisee kertaheitolla sivurooliin. Hyppelypulmista nauttivienkin on hankala harmitella painopisteen muutosta, sillä rakennusten välisten etäisyyksien kasvu oikeuttaa uuden liikkumistavan lisäämisen perinteisten rinnalle paremmin kuin hyvin. Ennen kaikkea sen käyttäminen on hauskaa.
”Assassiinisisarukset Jacob ja Evie Frye nousevat vaivatta sarjan viihdyttävimpien sankareiden joukkoon.”
Syndicatessa huomioidaankin aikaisempia osia selkeämmin erilaisten pelaajien tarpeet, mistä osittain kiitos kuuluu Jacobin ja Evien erilaisille luonteille. Molemmilla hahmoilla on yhteiset kokemuspisteet, mutta toisistaan muutamalla eri maksimikyvyllä poikkeavat kehityspuut. Kykyvalikoima on kuitenkin sen verran runsaas, että molemmat hahmot voi taittaa joko hiiviskely- tai taistelupainotteiseksi. Molemmat lähestymistavat on yleensä huomioitu niin vapaammissa sivupuuhasteluissa kuin hahmosidonnaisissa päätehtävissäkin, minkä takia ne tuntuvat hämmentävän tuoreilta ja vaihtelevilta. Siksi onkin mukavaa nähdä, että jo Unityssa potentiaalia osoittanut hiiviskelyohjaus pääsee oikeuksiinsa, minkä lisäksi taistelumekaniikkaa on modernisoitu eläväisemmäksi.
Uudet kombopohjaiset lähitaistelut ovat ottaneet mallia Batmanin Arkham-seikkailujen ja Sleeping Dogsin kaltaisista peleistä. Yhteenotoissa on aivan uudenlainen tuntuma, joka on huomattavasti tyydyttävämpi ratkaisu kuin vihollisten pelkän aggressiivisuustason nostaminen. Torjuntojen ja väistöliikkeiden suorittaminen isomman vihollislauman keskellä on silti haastavaa, eikä avunpyyntö Rooks-jengiläisiltä tai edes pakoon pötkiminen tunnu enää pelkuritaktiikalta. Haastavien yhteenottojen vältteleminen kannustaa myös myrkkynuolten ja sähköpommien kaltaisiin tarvikkeisiin turvautumista, mutta maksimitason lähestyessä Fryen sisaruksista kieltämättä muovautuu melkoisia tappokoneita tyylillä kuin tyylillä. Kehitys ja uusien aseiden haalinta tapahtuu sopivan vauhdikkaasti, kunhan jokusia sivutehtäviäkin muistaa hoitaa pois päiväjärjestyksestä tasaisin väliajoin.
Laatu korvaa määrän Lontoon tehtävätarjonnassa, eikä pelikartta ole tällä kertaa täynnä turhanpäiväisiä ja päämäärättömiä näpertelytehtäviä. Jokaisella päätarinan ulkopuolisella tehtävällä on selkeämmät tavoitteet ja palkinnot, minkä ansiosta pelin rakenne säilyy loogisena ja palkitsevana. Esimerkiksi valloitustehtävissä kaapataan Lontoota pala palalta oman Rooks-jengin haltuun, mikä tapahtuu muun muassa pelastamalla temppeliherrojen pyörittämien tehtaiden sorrettuja lapsityöläisiä tai hyökkäämällä vihollisjengin päämajoihin. Alueenvaltaus huipentuu aina suureen jengitappeluun kunkin alueen johtajan kanssa.
Mahtuupa sivutehtäviin myös Karl Marxin kaltaisten historiallisten hahmojen avittamista, mikä on aikakaudesta kiinnostuneille sitä hyvää ylimääräistä tarinasisältöä. Mikä parasta, historian suurtähtiin on saatu jopa karikatyyrimäistä karismaa, mikä jaksaa kannatella jopa niitä – luojan kiitos – harventuneita seurantatehtäviäkin. Juuri liittolaisten tehtävien tekeminen edesauttaa Frye-kaksikon sekä Rooksien kohentamista, sillä ne tuovat pelaajien taskuun rahan lisäksi tarvikkeiden kehittämiseen ja päivittämiseen tarkoitettuja materiaaleja. Unohtaa ei sovi salaisempia ja arvoituksellisempia tehtäviä, jotka johdattavat Evien ja Jacobin pelin tämänkertaisten erikoistarvikkeiden kintereille.
Syndicaten tehtäviä ja niiden rakennetta voisikin sanoa toimivimmiksi miesmuistiin, sillä puuhastelu ei koskaan tunnu turhalta. Päinvastoin: ajankäyttö palkitaan joko pelillisesti tai tarinallisesti. Tasapaino on löydetty myös teknisellä puolella, missä Unityn takkuilusta on otettu opiksi. Myönnetään, ettei Lontoon muutoin kuvankauniilla kaduilla nähdä yhtä vakuuttavia ja massiivisia ihmismassoja kuin Ranskan vallankumouksen mellakoissa, mutta Syndicate turvautuu tunnelmanluonnissa enemmän erilaisiin sumu- ja savuefekteihin – unohtamatta Lontoon patentoitua kaatosadetta. Ainoa huomattava bugikin läpipeluun aikana oli ilmaan yhtäkkiä lennähtänyt hevosvaunu, joka aiheutti enemmänkin naurua kuin penseää silmienpyörittelyä.
Assassin’s Creed Syndicate on kaikin puolin onnistunut korjausliike Assassin’s Creed Unityn jälkeen. Se ei kenties mullista sarjan kaupunkeihin sijoittuvien pelien kaavaa perin pohjin, mutta sen panostus uusiin etenemistapoihin, pelimaailman suunnitteluun, kiinnostavaan tarinaan, sympaattisiin hahmoihin ja merkitykselliseen sisältöön on huomattavinta sitten Assassin’s Creed Brotherhoodin. Sen myötä en panisi pahakseni, mikäli Jacob ja Evie olisivat sitten Ezion ensimmäiset hahmot, joiden kommelluksia nähtäisiin jatkossa lisääkin.
8/10
Assassin’s Creed Syndicate on kuin onkin nykysukupolven Assassin’s Creed II. Se ottaa enemmän irti siitä potentiaalista, joka paistoi Unityn pinnan alla.
Ville Arvekari