Nyt ollaan kunnolla eksyksissä
Meikäläisen kirjoissa vanhan koulukunnan luolastoseikkailuille on aina tilaa, ja harva pelisarja on yhtä vanhaa koulukuntaa kuin Bard’s Tale. Alkujaan Commodore 64:llä ja muilla antiikkilaitteilla päivänvalon nähnyt sarja tekee nyt yllätyspaluun, mutta yhteistä alkuperäisen trilogian kanssa ei ole juuri yhtään. Tämän vielä kestäisi, mutta itse pelikään ei ole kovin hyvä.
Bard’s Tale IV on ideana mitä mainoin. Skara Braen kaupungin alla sijaitsee syvä ja synkeä hautakammioiden täyttämä luolasto, jossa piileskelee muinainen pahuus. Vain kourallinen sankareita voi pelastaa kaupungin uhkalta, joka tuntuu jotenkin kietoutuneen yhteen kaupunkia hallitsevan superrasistisen uskonnollisen järjestön kanssa.
Heitetään mukaan vielä aimo annos hellyyttävän hölmöä huumoria, niin kasassa ovat hyvän retroroolipelin ainekset. Valitettavasti itse pelisuunnittelu ajaa niin totaalisesti metsään, ettei edes Kummeli-tason korni huumori riittäisi peliä pelastamaan.
Aloitetaan vaikka itse luolastoseikkailusta. Luolastot – olipa sitten kyse kaupungin kaduista tai hautaholveista – ovat täynnä hyvin kepeitä pulmia, salaisuuksia ja kätkettyjä reittejä. Valitettavasti kaikki nämä teoriassa hyvät ideat tuntuvat vain ärsyttäviltä. Pulmat ovat kirjaimellisesti tasoa ”työnnä kivipalikkaa metri vasemmalle”. Salaisuuksien löytäminen vaatii, että huomaa volkkarin kokoisen ”salariimun” talon seinästä ja käyttää sitä katsoessaan kykyä, jonka ainoa funktio on paljastaa salaiset aarteet.
Samanlainen hämmentävä ajattelu värittää muutakin peliä. Ryhmään saa neljä seikkailijaa, mikä voisi paremmassa pelissä tarkoittaa vaikeita valintoja useiden kiinnostavien hahmoluokkien välillä. Ei kuitenkaan Bard’s Talessa, sillä hahmoluokkia on neljä.
”Tallennuksen ladatessaan saa kertauksen tarinan vaiheista C-luokan hobittilarppaajien esittämänä lauluna, mikä on suorastaan supersöpöä.”
Kaikilla hahmoluokilla on valtavan suuret kykypuut, jotka on sitten tungettu täyteen umpitylsiä ”+1 voimapiste” -tason kykyjä. Oikeasti kiinnostavista kyvyistäkään ei ole paljon iloa, koska taisteluun saa kerrallaan valita käyttöönsä neljä. Ideana on selvästi ollut, että pelaajan pitäisi keräilykorttipelin tavoin kustomoida ryhmänsä aktiiviset kyvyt kunkin tilanteen mukaan, mutta koska kykyjä ei voi vaihtaa taistelun aikana, idea lässähtää.
Kokeilu vaatii käytännössä sitä, että käy ottamassa nokkaansa pomolta, lataa parhaassa tapauksessa yli 15 minuutin takaisen talletuksensa – tallentaa voi vain ennalta määritellyissä paikoissa – ja lähtee kokeilemaan uudelleen. Viimeisen sinetin idealle antaa se, että Bard’s Talen taistelu ei ole yleensä kovin haastavaa, joten useimmissa tilanteissa tuunaukselle ei ole mitään kysyntää. Vaikeissa taisteluissa kyse taas on puhtaasta matematiikasta, eikä virittely auta mitään, jos viholliset tappavat pelaajan seikkailijoita yhdellä lyönnillä, kun taas omat iskut tekevät nolla pistettä vahinkoa.
Bard’s Tale IV on valtavan harmillinen tapaus. Ensimmäisten pelituntien ajan pidin siitä jopa aika paljon. Taistelussa on kiinnostaviakin ideoita, kuten vihollisten ja pelaajan ryhmän sijoittelu ruudullisen pelilaudan eri puolille, jolloin sijoittuminen ja sen manipulointi ovat tärkeitä elementtejä.
Pelin maailma on myös mukavan erilainen verrattuna perinteiseen tusinafantasiaan, ja hellyttävän hölmö larppimeininki toimii myös mainiosti. Esimerkiksi tallennuksen ladatessaan saa kertauksen tarinan vaiheista C-luokan hobittilarppaajien esittämänä lauluna, mikä on suorastaan supersöpöä.
Mutta minkäs teet. Kun itse peli pyörii kehnosti, kaatuilee usein ja on pelisuunnittelultaan halvan mobiilitauhkan tasoa, maailman korneimmatkaan hobittiasut eivät sitä pelasta.