”I’m the goddamn Batman!” Kilahtanut Batman lausuu nämä kuolemattomat sanat Frank Millerin sarjakuvassa All-Star Batman & Robin, jossa Bat-kovistelu menee kauas tahattoman huumorin puolelle. Lepis ei kuitenkaan huutele ja kiroile tulevassa Batman: Arkham Asylumissa: kyseiset sanat hihkuin minä peliä testatessani. Arkham Asylum sai minut tuntemaan, että nyt pelataan sitä aitoa Batmania, ja jos joku olisi väittänyt näin ennen sormituntumaa peliin, olisin nauranut räkäisemmin kuin Jokeri. Vaikka Arkham Asylum saapui ilman suurempaa ennakkokohua, se on supersankaripelien kirkas helmi.

Lepakoita tapulissa

Järkyttävän pitkä intropätkä esittelee peliympäristön ja vastuksen eli Arkhamin superpöpilän ja ikiroisto Jokerin, jonka äänenä on jo piirrossarjassa vakuuttanut Mark Hamill eli kaverien kesken Luke Skywalker. Mielipuoli ottaa hallintaansa koko Arkhamin saaren, josta tulee Batmanin, paikan vartijoiden sekä tavallisten että supervoimaisten vankien taistelukenttä. Alku tekee varmasti Batman-neitsyillekin selväksi Jokerin ja Batmanin kiihkeän vihollissuhteen, joka on tärkeä koko pelille. Psykopaattien kuningas on jatkuvasti läsnä vihollisena, jota vastaan on hienoa taistella. Jokerin mielipuolista huumoria tunkee Arkhamin kaiuttimista ja televisioruuduista koko ajan, ja se muodostaa pelaajan toimille viihdyttävän kommenttiraidan. Pelin kivijalka on valettu tuttujen hahmojen lisäksi vahvasti myös varsinaiseen pelaamiseen. Aivan ensimmäiseksi Batman: Arkham Asylum on kolmannen persoonan mätkintäpeli, ja hyvä sellainen. Batman syöksyilee aloittelevan naputtajankin käskyistä roistolaumojen keskellä kuin pyörremyrsky. Kun taidot ja kokemuspisteet karttuvat, tyyli vaihtuu ajoitettujen napinpainallusten kombosarjoihin, joissa vuorottelevat kriittiset osumat ja kätyrit hetkessä kaatavat erikoisliikkeet. Kamerahidastukset herkuttelevat parhailla osumilla, ja Battiksen iskujen jytisevät äänet kuulostavat siltä kuin joku hakkaisi säkkejä lekalla. Tästä kaikesta syntyy iso peli-ilo ja vankka usko siihen, että Batman on turpaanvedon rautainen ammattilainen.

Jokapaikan lentojyrsijä

Arkham Asylum ei ole kuitenkaan yksiulotteinen mätkintäpeli. Vaikka peli etenee alussa hyvin suoraviivaisesti, se on heti alkumetreiltään yksinkertainen mutta toimiva tasohyppely, joka kannustaa pelaaja tutkimaan kenttiä nurkka nurkalta. Lepis liitelee ja kiipeilee sujuvasti, mutta vasta lepakkovyön laitteet tekevät tästä Batman-kiipeilyä. Alun yksinkertainen kiipeilyköysi saa vahvistusta Batclaw-vetokoukusta, kannettavasta köysiradasta. Erittäin tyylikkäät hakkerointivälineet sekä taisteluun että seinien kaatamiseen toimivat miniräjähteet auttavat niissä kohdissa, joissa kiipeily ei riitä. Kun varusteet paranevat, aiemmista kentistä voi löytää uusia salaisuuksia. Tämä lisälaitteisiin perustuvan tutkimisen, kiipeilyn ja toiminnan sekoitus tuo mieleen Nintendon Metroid Prime -sarjan pelit, eikä tämä ole kopiomoite. Batmanin ja Samuksen antama peli-ilo on vain hyvin samankaltaista. Ilmastointiputkissa ja seinillä kolutaan pelissä niin useasti, että odotin jo kyllästyväni, mutta hupia riitti loppuun asti. Ihmeellisintä on pelattavuuden kannalta se, että tämäkään ei ole riittänyt Batmanin tekijöille. Arkham Asylum on myös hieno hiiviskelypeli. Tässä pelissä ei ole vaikeaa pysytellä varjoissa, sillä Batman liikkuu tarvittaessa nopeasti katonrajassa, ja roistot kadottavat hänet nopeasti. Bat-hiiviskelyn hauskuus piilee siinä, että pelaaja voi todella terrorisoida roistolaumoja, joiden tekoäly luo aitojen reaktioiden harhakuvan. Kun vihollisia napsitaan varjoista yksi kerrallaan, tajuissaan olevat huutelevat kauhuissaan, kulkevat selkä selkää vasten ja räiskivät sarjoja kuviteltuja vaaroja kohti. Tätä on pakko hyödyntää, sillä konepistoolit ja kiikarikiväärit tiputtavat Lepiksen hetkessä. Tappelujärjestelmä ja hiiviskely yhdessä vakuuttavat pelaajan siitä, että Batman on vihollisiaan taitavampi ja älykkäämpi taistelija, mutta ei yli-ihminen – ja näin pitää ollakin. Haaste nousee lisäksi oikeassa suhteessa jatkuvasti kohti loppua, ja tuttua kaavaa sekoitetaan vihollisten uusilla kyvyillä ja tempuilla.

Lisenssillä pelitaivaaseen

Batman: Arkham Asylum olisi jo näillä kaikilla eväillä hyvä peli. Se on kuitenkin enemmän: se on erinomainen peli, jossa pelisuunnittelu on sidottu tasapainoisesti Batman-lisenssiin, eli itse hahmoon ja sen maailmaan. Asialla on Batman-piirrossarjasta vastannut käsikirjoittaja Paul Dini, jonka lahjat venyvät näemmä myös videopeleihin. Jopa käytävissä väijyvien satunnaisrikollisten sanailu on kynäilty viihdyttävästi. Tämä kuitenkin tarkoittaa tietysti sitä, että pelistä saa kaiken irti vain Bat-viittaukset noteeraava fani, mutta lisenssipelissä sitä ei voi suoralta kädeltä sanoa heikkoudeksi. Kuten aiemmin mainitsin, Jokerin jatkuva höpötys pitää pelin juonen etenemisen kasassa. Hullu roisto haluaa leikitellä Batmanilla, mikä antaa tekosyitä mitä oudoimpiin haasteisiin. Batmania itseään esittää uskottavan hillitysti Bat-piirrossarjan Kevin Conroy, jolla on selvästi hyvä kemia Hamill-Jokerin kanssa. Viittauksia tunnettuihin Bat-sarjakuviin on ripoteltu peliin runsaasti, ja Lepis taas on luonteeltaan horjumaton itsensä: hädässä olevat roistotkin pelastetaan kuolemasta, minkä jälkeen ne tietysti lyödään tajuttomaksi. Bat-roistoillekin on uhrattu tyylitajua ja tilaa. Jopa C-luokan roistokaartiin kuuluva Killer Croc nousee videopelien muistettavien pomojen listalle. Variksenpelättimen kaltaisille klassisille superroistoille uhrataan pelissä kokonaisia teemakenttiä, joissa on täysin oma tyylinsä ja pelimekaniikkansa. Vastaan tulee jopa aitoa Silent Hill -tyylin kauhua. Arkham Asylum hämmästyttääkin sillä, että se on lisenssipeliksi rohkea ja kokeileva. Uusia kikkoja ryöpytetään silmille jatkuvasti. Osa niistä toimii toisia paremmin, mutta tarina ja pelattavuus ovat tasapainossa, ja yllätykset auttavat unohtamaan sen, että tiettyjä pulmia ja perustaisteluja kierrätetään useampaan otteeseen. Peli kompastuu vasta aivan lopussa. Päätöskentät ovat tarinan ja pelattavuuden kannalta tylsiä, mutta matka tähän loppuun on suurimmaksi osaksi erinomainen, muutamaa turhauttavaa tappelua lukuun ottamatta.

Kilpailijat, hävetkää!

Jotta hehkutus menisi älyttömyyksiin, on mainittava myös, että Arkham Asylum näyttää ja kuulostaa kaikin puolin hyvältä. Hahmomallit ovat tarkkoja, vaikkakin välillä turhan kiiltäviä. Animaatio soljuu ja Arkhamin valtava pöpilä näyttää tyylikkäältä, uskottavalta ja vaihtelevalta. Moninpeliä ei ole, mutta läpipeluun aikana kerätyt Riddler-palkinnot avaavat haastekenttiä, joissa taistellaan turpaanvedon kansainvälisistä ranking-pisteistä. Lisämateriaalina on myös sarjakuvahahmojen esittelyä. Nopeaan loppuun tähdätty läpipeluu avasi unlockable-antia yhteensä vain 69 prosentin verran, joten Arkhamiin voi palata vielä lopputaiston jälkeen. On ilo nähdä, etteivät kaikki pelifirmat tee supersankaripeleistä liukuhihnatyylin hiekkalaatikkoleikkejä. Eidos on jopa ollut tarpeeksi rohkea välttämään elokuvapelien houkutusta, sillä Arkham Asylumin tyyli-innoittajia eivät ole realistisesta grafiikasta huolimatta Nolanin tai Burtonin elokuvat, vaan Bat-piirrossarja sekä Killing Joken kaltaiset klassikkosarjakuvat. Vuoden tähän mennessä parhaiden pelien lista meni juuri uusiksi, ja lisenssipelien rima nousi batarangin heiton verran ohi ensimmäisen Chronicles of Riddickin. Älä kuitenkaan välitä, Vin. Batmanille häviämistä ei kannata hävetä.

Pöpipäät rikoksen polulla

Batmanilla on kummallisia vastuksia kahdenkin mielisairaalan täytteeksi, ja pelissä niistä hyödynnetään varsinaisina vihollisina vain pieni osa. Mahdollista jatko-osaa varten plakkarissa on vielä Pingviinin, Kissanaisen ja Kaksinaaman kaltaisia isoja nimiä ja joukko hämärämpiä friikkejä. Toisin kuin Hämähäkkimiehen vihollisilla, Batmanin roistoilla ei ole läheskään aina supervoimia. Gothamin superroistoksi pääsyyn riittää palava into ja halu pukeutua oudosti. Pelissä ohitetaan maininnalla esimerkiksi Calendar Man, joka ajoittaa rikoksensa juhlapäiviin, ja Vatsastapuhuja, joka tekee rikoksia nukkensa käskystä.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:7]

Olen seurannut tämän pelin kehitystä mielenkiinnolla. Englantilainen Rocksteady-pelistudio teki hyvää työtä parinvuoden takaisella Urban Chaos debyyttipelillään, mutta en todellakaan odottanut heidän ensimmäisen PS3 / Xbox 360 pelinsä olevan näin hyvä. Koko toimitus oli innoissaan saadessamme toimistolle ennakkoversion pelistä, ja jumituimme katsomaan toistemme pelaamista ihmetellen sitä, miten hyvältä peli vaikutti. Kun kovasti kinuamamme arvosteluversio saapui, ei muita töitä voinut tehdä enää, sillä Arkham kutsui. Kun sain aamuyöllä klo 4.30 Jannelta tekstarin, jossa tämä hehkutti peliä läpipeluun jälkeen – ja olin vielä itse hereillä pelaamassa samaista peliä – kyseessä on oltava erikoistapaus. Itse katson pelejä varmasti hyvin erilaisin silmin kuin valtaosa pelaajista. Näen peleissä budjetin, miestyövoiman, teknologian, osaamisen ja aikataulun sanelemia ratkaisuja. Ymmärrän, miksi pelissä on tehty tietynlaisia ratkaisuja. Pelintekijät ovat uskomattoman kunnianhimoista porukkaa, mutta edellä mainitut asiat useimmiten estävät loistavan lopputuloksen. Kun huomioi Rocksteadyn olevan melko pieni, noin 55 hengen pelintekijästudio, ja pelin kustantajana olevan harvemmin laatuun panostavan Eidoksen, on suorastaan uskomatonta, että Batman: Arkham Asylum on niin huippuunsa hiottu. Millään osa-alueella ei ole laiskoteltu. Jo alkuvalikko ja pelin käyttöliittymä ovat ulkoasultaan ja toimivuudeltaan loistavat. Melkoinen suoritus on sekin, että latausruutuja ei alun jälkeen ole, vaan pelaaminen on saumatonta.

Etsiväpuuhissa

Rocksteady on sisäistänyt Batmanin maailman uskomattomalla tavalla ja ahtanut pelinsä täyteen ylimääräistä tutkittavaa ja kerättävää. Kaikki tämä on rakennettu täysin Batmanin universumiin sopivalla tavalla. Esimerkiksi perinteisten kerättävien ”kolikoiden” virkaa toimittavat Jokerin 240 ”arvoitusta”. Tähän kategoriaan tippuvat esimerkiksi piilotetut Arvuuttaja-pystit, kentistä löytyvät naksuttavat tekohampaat, joiden rikkomisesta saa kokemusta, sekä arvoitusten perusteella etsittävät skannattavat kohteet. Kun esimerkiksi arvoitus on ”tämän saaren perimä on todella hyvin haudattu”, ratkaistaan tämä skannaamalla Arkhamin hautausmaalla mystisen perustaja Arkhamin hauta. Perinteisesti tällaiseen ylimääräiseen tekemiseen ei panosteta, mutta tässä tapauksessa ympäristöihin on panostettu todella paljon. Ympäristöihin on piilotettu mystisiä hautakiven näköisiä Arkham-murikoita, jotka valaisevat parantolan syntyä ja historiaa vanhan miekkosen puhelemina. Monissa hahmobiografioissakin on äänitettyjä keskusteluja ”potilaan” kanssa. Jo pelkästään näiden kuuntelemiseen voi käyttää runsaasti aikaa. Itse käytin useita tunteja Arkhamin salaisuuksien etsimiseen ja paikkojen tutkimiseen. Kun saaren uumenista löytyvät niin Mr Freezen jäinen selli kuin pelin etenemisen kannalta merkityksetön salainen luola täynnä piirustuksia Jokerin kaappaussuunnitelmista, voi vain ihailla sitä hartautta, jolla tekijät ovat peliä tehneet. Janne on aivan oikeassa siinä kuinka Arkham Asylum vain paranee koko ajan. Toimintakohtauksissa on koko ajan vaihtelua ja myös harvinaista omaperäisyyttä, jossa tarinankerronta yhdistyy nerokkaaseen pelisuunnitteluun. Peli olisi ollut helppo pilata ajo- tai lento-osuuksilla, mutta sellaiset on viisaasti jätetty pois. Voi vain toivoa, ettei peli kärsi hyvien lisenssipelien dilemmasta, eli menestyksen puutteesta. Kyseessä ei ole vain loistava lisenssipeli, vaan rautaisella ammattitaidolla tehty, loistava videopeli.

10/10
Pegi-ikärajatK-16
Pegi-merkinnätVäkivalta
Lisää luettavaa