Parin vuoden takainen Batman: Arkham Asylum tuli takavasemmalta ja yllätti niin pelaajat kuin kriitikotkin. Pienen tiimin kehittämä Lepakkomies-peli osoittautui todelliseksi merkkitapaukseksi ja kaikkien aikojen parhaaksi supersankaripeliksi. Sen todellinen vahvuus oli siinä, kuinka se onnistui välittämään pelaajille sen tunteen, että hän tosiaan oli Lepakkomies eikä pelkästään hassusti pukeutunut videopelihahmo. Kuinka tästä voi sitten pistää enää paremmaksi? Tämä kysymys on ollut monien huulilla jatko-osa Arkham Cityä odotellessa.
Kaupungissa on uusi lepakko
Lepakkomies on öisen kaupungin saalistaja, mikä oli ehkä ainoa asia, jota Arkham Asylum ei kyennyt tavoittamaan. Sen tapahtumapaikka oli enemmänkin yhtä suurta labyrinttimaista sisätilaa, jossa Lepakkomies liikkui huoneesta toiseen väijyen ja päihittäen konnia taistelutaitojensa ja apuvälineidensä kanssa. Harvoissa ulkotiloissa saattoi nähdä taivaanrannassa Gothamin kaupungin ääriviivat ja miettiä, kuinka mahtavaa olisi päästä sen kaduille ja katoille. Tämän ovat tajunneet myös tekijät, sillä Arkham City vie pelaajan ja Lepakkomiehen tämän synnynnäisille metsästysmaille – kaupungin ytimeen.
Arkham Cityn tarina alkaa puolitoista vuotta edellisen pelin tapahtumista. Arkham Asylumin vankilan ja mielisairaalan aiempi johtaja on noussut Gothamin pormestariksi ja onnistunut yhdessä tohtori Hugo Strangen kanssa luomaan Gothamin vanhasta kaupunginosasta valtavan, vartioiduilla muureilla varustetun avovankilan, Arkham Cityn, jossa vangit saavat riehua vapaasti. Idea on toki aivan pähkähullu, ja Bruce Wayne onkin yrittänyt estää sen toteutumista, mutta turhaan. Arkham Cityn omat vartijat nappaavat Waynen ja heittävät hänen tähän uuteen vankilaan, sillä Strange tietää hänen salaisen identiteettinsä.
Arkham Cityn syntyyn johtaneita tapahtumia käydään läpi enemmänkin pelin aikana, mutta tärkeämpää on se, että pelaaja on heti alkumetrien jälkeen juuri siellä missä pitääkin: Lepakkomiehenä öisen kaupungin katolla edessään koko kaupungillinen roistoja kuriin pistettäväksi.
Työsarkaa siis riittää, mutta onneksi suurin osa vanhoista tutuista apuvälineistä on jo heti alussa käytössä: liikkumista helpottava kiipeilykoukku, batarang ja sen kauko-ohjattava versio sekä elektronisten laitteiden hakkerointityökalu. Pelin edetessä laitteita tietenkin saadaan lisää, ja lopulta niitä on käytössä niin runsaasti, että jopa Alfred kuittailee Lepakkomiehelle radion välityksellä, että tämän pitäisi hankkia tilavampi varustevyö.
Uudet apuvälineet ja liikkeet tulevatkin tarpeeseen, sillä kaupunki suorastaan pursuaa tekemistä – aluksi jopa aivan liikaa. Arkham Cityn alue on käytännössä kuin valtava Lepakkomies-huvipuisto, josta joka kulman takaa löytyy jotain uutta tekemistä. Tarina tuntuu aluksi hukkuvan kaikkien mahdollisten sivutehtävien, Arvuuttajan salaisuuksien ja kaduilla pyörivien konnalaumojen sekaan, mutta kerää nopeasti kierroksia kohti eeppistä loppuhuipennusta. Tarina tarjoaa pelaajalle monta yllätystä ja mutkaa matkan aikana, kiitos erinomaisen käsikirjoituksen.
Kaupungin monet kasvot
Arkham Cityn ränsistynyt kaupunkialue itsessään on yksi pelin keskeisiä tähtiä. Se on suunniteltu huolella, ja siihen on saatu sisällytettyä valtava määrä yksityiskohtia ja Gothamin sekä sen asukkaiden historiaa. Alueelta löytyy vanhoja hotelleita, satama, poliisiasema, oikeustalo, teollisuusalue sekä museo, ja sen korkeat katot ja rakennukset tarjoavat Lepakkomiehelle luonnollisen liikkuma-alueen. Kortteleilla on omat persoonallisuutensa, ja paikat näyttävät hyvinkin erilaisilta eri puolilla kaupunkia. Oma lukunsa ovat Arkham Cityn alta paljastuvat vanhan kaupungin rauniot ja metrotunnelit, jotka ovat vain yksi sen monista salaisuuksista.
Kaduilla ja katoilla partioivat konnat kuuluvat Jokerin, Pingviinin tai Kaksinaaman jengeihin, jotka käyvät omaa keskinäistä voimakamppailuaan kaupungissa. Pelissä nähdään myös monia muita Lepakkomies-mytologian hahmoja, joita kohdataan joka käänteessä. Osa niistä vain vilahtaa tai vierailee pelissä, osa taas on suuremmassa roolissa – kutkuttavasti tätä ei aina voi arvata etukäteen, sillä monet hahmoista esiintyvät kokonaan omissa sivutehtävissään.
Koska alue ei ole Arkham Asylumin tavoin suljettu ympäristö, pelaaja on heti alussa varsin vapaa liikkumaan minne haluaa. Toki monet rakennukset ovat omia kokonaisuuksiaan, joiden sisätiloissa seikkailu on enemmän ensimmäisen pelin tyylistä hiippailua, mutta ulkoilmassa Lepakkomies hallitsee yötä. Liikkumista helpottaa mahdollisuus ilmasyöksyyn, josta voi viitan avulla nousta uuteen liitoon, sekä kiipeilykoukun alussa saatava parannus, joka mahdollistaa lisävauhdin keräämisen viittaliitoa varten. Näiden kahden ominaisuuden hallitseminen vaatii hieman taitoa, mutta sen jälkeen liikkuminen kaupungissa on kuin lasten leikkiä, eikä konnilla ole mitään pakopaikkaa. Vapauden tunne on huikea, ja jokainen alueen rikollinen on vain yön ritarin potentiaalinen saalis.
Toki mukana on myös paikkoja ja salaisuuksia, joihin ei aluksi ole pääsyä, mutta joihin voi palata kun on saanut käyttöönsä tarvittavan uuden apuvälineen, kuten esimerkiksi vedessä liikkumisen mahdollistavan jäädytyskranaatin.
Läski tummuu uusin eväin
Alkuperäisen tavoin peli ydin on edelleen hiippailussa, taistelussa ja tutkimisessa, joista jälkimmäistä voi nyt avoimen pelimaailman ansiosta tehdä omaan tahtiin. Itse taistelua on monipuolistettu, minkä pitäisi olla ilouutinen niille, jotka sanoivat sen olleen alkuperäisessä pelissä hieman liian monotonista. Lepakkomies on edelleen mestarillinen lähitaistelija, joka kykenee kyykyttämään roistoja pahemmin kuin Steven Seagal elokuvissaan. Taistelu perustuu edelleen rytmikkääseen kombottamiseen, jossa pitää pyrkiä muodostamaan mahdollisimman pitkiä sarjoja samalla vihollisten hyökkäyksiä torjuen tai väistellen. Erilaisten apuvälineiden käyttö kombojen aikana on nyt kuitenkin paljon helpompaa, ja uudenlaiset viholliset vaativat myös uusia taktiikoita. Esimerkiksi panssaroidut viholliset eivät peruslyönneistä putoa, ja teräaseilla varustetut konnat vaativat tarkkaa väistelyä. Tappeluista tekee entistä kiihkeämpiä kokemuksia myös se, että vihollisia voi käydä Lepakkomiehen kimppuun nyt moninkertaisesti ensimmäiseen peliin nähden.
Tuliaseilla varustautuneet viholliset ovat edelleen iso ongelma, sillä Lepakkomies ei suinkaan ole luodinkestävä. Etenkin sisätiloissa tuliaseilla varustettujen vihollisten kanssa pitää olla yhtä varovainen kuin ennen, joskin apuna on nyt savupommi, jolla voi häiritä vihollisten tulitusta ja joko paeta tai yllättää konnaraukat sen turvin. Oma lukunsa ovat erilaiset pomotaistelut, jotka ovat tällä kertaa kiitettävän monipuolisia ja arvaamattomia. Moni niistä saattaa olla ohi ennen kuin tajuaakaan.
Uuden pelin omistajille mukana tuleva Kissanainen tarjoaa puolestaan täysin omanlaisensa pelikokemuksen. Kissanaisella on Lepakkomiehen tarinaan nivoutuvat omat lyhyet peliosuuteensa, joita olisi voinut olla enemmänkin. Kissanainen on nimittäin täysiverinen hahmo, jolla on oma tapansa liikkua ja taistella – hän ei ole pelkkä erinäköinen Lepakkomies. Hahmolla voi onneksi pelata emopelin lisäksi myös erilaisissa haastetiloissa.
Mestarityötä
Audiovisuaalisesti Arkham City edustaa tämän laitesukupolven huippua. Kaupunki itsessään on ällistyttävän komeaa katsottavaa, kuten myös hahmojen yksityiskohtainen animointi etenkin taisteluissa. Äänipuolella loistavat tutut äänet aina Kevin Conroyn Lepakkomiehestä Mark Hamillin mestarilliseen Jokeriin, joka pelin lukuisista muista hahmoista huolimatta varastaa koko show’n tälläkin kertaa. Arkham Cityn kaduilla ja katoilla liikkuessa kuulee myös valtavasti eri kätyreiden keskusteluja, jotka kommentoivat pelin tapahtumia tai hahmoja, tai paljastavat mahdollisen sivutehtävän. On huikeaa, että keskustelut ottavat huomioon jopa sen, jos pelaaja jatkaa pelaamista tarinan läpäisyn jälkeen.
Myös hahmosuunnittelu ansaitsee kehuja. Tekijöiden versio esimerkiksi Pingviinistä on erittäin onnistunut. Perinteisesti tämä hahmo on aina keikkunut koomisen rajamailla, mutta Arkham Cityssä siitä on luotu niin sadistinen paskiainen, että se seisoo uskottavasti pelin muiden superkonnien rinnalla. Myös Pakkasherran erittäin jäätävä peliversio ansaitsee kehuja.
Batman: Arkham City on kevyesti yksin tämän laitesukupolven parhaita pelejä. Se on alusta loppuun käsittämättömän hiottu ja yksityiskohtainen kokonaisuus jokaisella osa-alueellaan, oli kyse sitten ulkoasusta, tarinasta tai tunnelmasta. Tekemistäkin siinä riittää älyttömästi: vaikka jokaista salaisuutta tai sivutehtävää ei suorittaisikaan, pelaamista riittää kevyesti kymmeniksi tunneiksi. Pelaamista voi jatkaa myös lukuisissa haastetiloissa, joissa Kissanaisella ja Lepakkomiehellä on omat haasteensa. Niistä löytyy myös lyhyitä kampanjaversioita, joissa on rajattu määrä yrityksiä sekä erilaisia vaikeuttavia tai helpottavia muuttujia.
Tekijätiimi onnistui siis lähes mahdottomassa. Se pani kertaheitolla ensimmäisestä pelistä paremmaksi, eikä asiasta jää peliä pelanneille mitään epäselvyyttä.