Bruce Waynen miehuuskoe
Batmanilla on jälleen kerran edessään pitkä yö. Vasta kaksi vuotta mustaa viittaa kantanut oikeuden puolustaja ei malta pysyä aloillaan edes jouluaattona, sillä eiväthän Gothamin tuhmat lapsetkaan ole joulupukin rekeä tähyilemässä.
Black Mask -arkkikonnan juonesta vihiä saanut yli-innokas sankari hyppää Batwing-lentokoneen puikkoihin ja suuntaa kohti Gothamin sydäntä hovimestarinsa Alfredin neuvojen vastaisesti. Siitä alkaa matka, jonka aikana synkän kostajan pahimmaksi viholliseksi osoittautuu peilistä katsova suippokorva. Monipäisten rikollisjengien ja juonittelevien superkonnien täyttämät kadut opettavat Batmanille kantapään kautta, että yksi mies ei ole armeijan vastine ja kovinkin karpaasi tarvitsee toisinaan auttavaa kättä.
Aikaan ennen kahta edellistä Arkham-sarjan peliä sijoittuva Batman: Arkham Origins on uudenkarhean WB Montréalin tuotos. Aiemmista osista vastannut Rocksteady vetäytyi kolmannen osan tuotannosta ja siirtyi suunnittelemaan seuraavaa mestariteostaan. Taustalla tapahtunut studioruletti on lähes huomaamaton, sillä Arkham Origins on alkutahdeistaan lähtien kuin synkkä kotiinpaluu. Batmanin silmien eteen levittäytyvä Gothamin kaupunki on massiivinen ja rönsyilevä temmellyskenttä, jolla pahantekijöitä saalistetaan Batmanin terävää älyä, moninaisia apuvälineitä ja kivenkovia rystysiä hyödyntäen.
Turpakäräjien määrä ja tiheys on pelisarjalle ominaiseen tyyliin rakasta tai vihaa -tyyppinen kysymys. Omaan makuuni taistelua on edelleen liikaa ja nyrkkirysyjen intensiteetti latistuu suorassa suhteessa niiden määrään, mutta toisaalta taistelumekaniikka on edelleen nykypelien parhaimmistoa. Jokainen isku, vastaisku, väistö ja liikesarja lähtee luontevasti selkärangasta ja osuessaan singahtaa suoraan aivolohkojen nautintoalueille. Kun Batman tinttaa kolmea Jokerin kätyriä samanaikaisesti kiertopotkulla katiskaan, puskee neljänneltä etuhampaat kaidetta vasten ja päättää piruetin mojovalla yläkoukulla viimeisen tolpillaan olevan vihulaisen leukaperiin, pelaajan on jotakuinkin mahdotonta olla tuntematta itseään Gothamin kuninkaaksi.
Arkham Cityyn nähden raa’asti arvioiden kaksinkertaistunut pelialue hengästyttää mittakaavallaan, mutta ilahduttavasti Batclaw-köysiaseen avustama liitely on yhä juoheva ja vauhdikas tapa taittaa Gothamin peninkulmia ilmateitse. Taivaltamisen monotoniaa voi myös halkoa hyödyntämällä Batwingin mahdollistamia pikasiirtymiä eri kaupunginosien välillä – kunhan on ensin käynyt sulkemassa erään vihreisiin tamineisiin kiintyneen älynväläyksiä latelevan superkonnan pystyttämät häirintälaitteet.
Yllä mainittu arvoituksellinen arkkirikollinen on yksi monen monituisista esteistä Batmanin tiellä, sillä pahalaisten rivistöt ovat Originsissa tiheämmät kuin koskaan. Batmanin päästä luvattu 50 miljoonan dollarin palkkio on houkutellut maailman vaarallisimmat palkkatappajat Gothamiin, mutta se on vain yksi hengenvaarallinen ongelma muiden joukossa. Pingviini, Bane, Deadshot ja Killer Croc ovat vain hippunen jäävuoren huipusta, joka uhkaa romahtaa Batmanin niskaan hetkenä minä hyvänsä.
Soppaa hämmentää sekin, että pahisgallerian pääpirut tulevat heikosti juttuun keskenään, ja kaikki juonittelevat sekä Batmanin että toistensa päänmenoksi. Sekä rikolliset että poliisit suhtautuvat tasapuolisen vihamielisesti lepakoksi pukeutuneeseen oman käden oikeuden jakajaan, ja jopa komisario Gordon tervehtii Batmania ysimillisen bisnespäällä. Polveileva ja mutkikas tarina ammentaa reilulla kauhalla sarjakuvaperimän koukeroisimmista lähteistä ja lataa pelin täyteen tiukkoja käänteitä ja kutkuttavaa jännitettä. Kuka lienee tämä mystinen Jokeri-niminen hahmo, joka on alkanut netota kahmalokaupalla pelkoa, inhoa ja kunnioitusta Gothamin alamaailmassa?
Laajan päätarinan lisäksi pelaajan aisteja häiriköidään päätähuimaavalla määrällä oheistoimintaa sivutehtävistä satunnaiskohtaamisiin ja keräilyesineiden metsästykseen – tekemisen paljous häkellyttää. Pelaaja nyökyttelee päätään myötämielisesti, kun Batman toteaa lakonisesti: ”Ihan kuin minulla ei olisi jo muutakin tekemistä”. Suurimittaiset lähitaistelukohtaukset isoja vihollisröykkiöitä vastaan vaihtuvat lennossa jännittäviin väijytystilanteisiin, työkaluvyön hyödyntämistä vaativiin pulmakohtiin, rikospaikkojen tutkiskeluun sekä hoksottimia vaativaan etenemisreittien etsiskelyyn.
Batman: Arkham Origins on laatutyötä kautta linjan, mutta samalla se herättää hienoisesti huolta pelisarjan tulevaisuudesta. Rocksteadyn valamien kivijalkojen tukema Origins on korkeiden tuotantoarvojen ja todistetusti toimivan pelimekaniikan juhlaa, mutta samalla varman päälle satsaava ja edellisosien kaavaa korkeintaan sävyttävä peli.
Muistutettakoon myös, että Pelaajan asteikolla kahdeksikko on arvosanana kaikkea muuta kuin synonyymi ”ihan hyvälle”. Arkham Origins on klassisen vaikea pisteytettävä, sillä pelin yltäkylläisestä erinomaisuudesta huolimatta se on yksinkertaisesti liikaa velkaa kahdelle oppi-isälleen ansaitakseen korkeamman arvosanan. Vaikka peli on lähestulkoon millä tahansa kriteereillä mitattuna kiistattoman laadukas teos, Arkham-kannuksensa jo toistamiseen hankkineelle veteraanille pelin moninaisia huippuhetkiä varjostaa perstuntumaa kaivertava tuttuuden tunne.
WB Montréal on luonut Rocksteadyn reseptiin nojaten valtaisan keitoksen, jossa tuoksuvat päällimmäisenä piinkova ammattitaito sekä taiteellinen briljeeraus. Annoksen koko aiheuttaa perustavanlaista ähkyä, ja maut ovat hienostuneet entistäkin täyteläisemmäksi kirjoksi, mutta jo kolmannen tutuista osasista kootun lautasellisen äärellä on havaittavissa hienoista puutumista kielen herkimmillä alueilla. Se ei kuitenkaan riitä peittämään makuhermoilta sitä tosiseikkaa, että Batman: Arkham Origins on huippuluokan herkkua alusta loppuun.
8/10
Jason Ward
Vaihtopelaaja
Lepakkomiehen kolmatta Arkham-peliä vaivaa jo selvästi jatko-osien ikuinen ongelma: kaikki on enemmän tai vähemmän ennalta tuttua. Peli on tietenkin rakennettu Rocksteadyn kahden edellisen pelin vankalle pohjalle, eivätkä uudet tekijät sitä ole pilanneet, joskaan eivät ole myöskään kyenneet uudistamaan. Niinpä kyseessä on edelleen erinomainen supersankaripeli, joka lisäksi tarjoaa pelaajalle laajimman ja monipuolisimman leikkikentän, mitä Arkham-peleissä on tähän mennessä nähty. Erilaista tekemistä rikollisten ja superrikollisten kanssa riittää niin paljon, että etenkin alussa sitä puskee silmille lähes joka askeleella. Entistä avoimempi pelimaailma kuitenkin syö paljon tarinan tunnelmasta, kuten myös runsas superrikollisten määrä.
Tuntuu oudolta valittaa näin paljon näin hyvästä pelistä, mutta koska kaksi edellistä ja niistä etenkin ensimmäinen Arkham-peli olivat niin erinomaisia, odottaa jokaiselta sarjan uudelta peliltä enemmän. Se on tietenkin hyvin vaikea tehdä, etenkin kun kyse on uusista tekijöistä. Tämä juuri kiteytyy kolmannessa pelissä: se viihdyttää entiseen tapaan, muttei enää juuri kykene yllättämään. Onneksi tarinan sijoittuminen Lepiksen uran alkupuolelle edes tarjoaa hieman tuoreemman näkökulman tuttuihin kuvioihin – mutta vain hieman.
8/10
Miika Huttunen