Battlefield: Bad Company

"Kranaateilla, tykeillä ja raketeilla talot saa nopeasti muistuttamaan reikäjuustoa."

14.9.2011 22:14

Battlefield-pelien perussanoma on aina ollut se, että sota on peleissä kivaa, etenkin muiden ihmisten kanssa käytynä. Pelit ovat olleet näyttävän ulkoisen realismin kuoriin pakattuja viihderäiskintäpelejä, joissa sota on muuttunut kymmenien pelaajien yhtäaikaiseksi verkkosotasirkukseksi. Laajat pelikentät sekä monet erilaiset sotalelut, hahmoluokat ja ajoneuvot ovat antaneet pelaajille monenlaista tekemistä, vaikka leikkisodan tavoite on aina lopulta ollut sama kuin oikeankin: vastustajien päihittäminen.

Edellisen konesukupolven aikana sarja kääntyi tietokoneilta myös konsoleille ihan kohtalaisesti, mutta uuden sukupolven yritys on kovempi, ja lopputulos puhdasta battlefieldiä eli tapahtumarikasta ja komeaa sotaa. Kivääri käteen ja maihinnoususaappaat jalkaan siis, nyt rytisee ja kunnolla!

Neljä jokeria

Bad Companyn myötä tekijät halusivat tehdä viimeinkin moninpelin lisäksi myös oikean yksinpelikokemuksen. Pelaaja heitetään amerikkalaiseen ongelmakomppaniaan joutuvan Preston Marlow -nimisen sotilaan saappaisiin, joka päättää kolmen muun ryhmän jäsenen kanssa ottaa yksipuoliset loparit armeijan harmaista ja lähteä jahtaamaan palkkasotilasjohtajan kulta-aarretta. Siinä sivussa nelikko tulee muun muassa hyökänneeksi puolueettoman valtion kimppuun.

Pelin rennon ruudinhajuiselle hengelle uskollisesti yksinpeli ei ole otsa rypyssä tehty. Tarinan inspiraatiota on haettu elokuvista kuten Kolme kuningasta ja Kellyn sankarit. Tämä näkyy sen veijarimaisessa asenteessa ja peruskliseisissä päähahmoissa. Aivan läskiksi ei lyödä, mutta silti tunnelma on aivan muuta, kuin esimerkiksi Tom Clancy -pelien liian pitkälle vedetty, haukotuttava sotilasfasismi. Räiskinnän ohessa on ihan hauskaa seurailla rentturyhmän otteita ja sekoilua, jossa kunnostautuu etenkin lapsekas viiksivallu Stillwater.

Avoin sotakenttä

Yksipelin varsinainen anti on kuitenkin räiskinnässä. Päinvastoin, kuin esimerkiksi Call of Duty 4:ssä, ovat Bad Companyn taistelut enemmän taktisempia kohtaamisia, kuin jatkuvaa ja silmitöntä räiskintää. Pääasiallinen syy tähän on pelikenttien valtava koko. Vaikka tavoitteena on lopulta aina päästä tiettyyn pisteeseen kartalla, ei tie sinne suinkaan ole yksi ahdas tunneli. Tehtäväalue ei aluksi ole kokonaan auki, vaan tie eteenpäin – tai välillä taaksepäin – aukeaa sitä mukaa, kun pelaaja suorittaa tehtävän osatavoitteita.

Pelin asearsenaali on monipuolinen ja lisäksi mukana on monenlaisia lisävarusteita ja aseita, kuten sinkoja, miinoja, kranaatinheitiniskuja ja laserohjattuja pommeja, joita pääsee itse ohjaamaan maaliin ilmakameran avustuksella. Varusteita ja aseita vaihtamalla tuo helposti jatkuvaa pientä vaihtelua sotimiseen, ja välillä on myös syytä valita oikeat varusteet edessä olevaan tavoitepisteeseen.

Ajoneuvot ovat luonnollisesti tärkeässä roolissa karttojen koon vuoksi. Jeepit, veneet, tankit ja panssariautot ovat pelin taistelukenttien vakiokalustoa, mutta ne eivät silti vie painopistettä pois jalkaväkisodasta, edes moninpelissä. Vihollistankki voi olla ikävä yllätys, mutta pääsääntöisesti pelaajalla on eväät sen tuhoamiseen, vaikka tilanne voi hetken vaikuttaakin tukalalta.

Vihollisiakaan ei löydy koko ajan joka kiven takaa. Ne majailevat pääasiassa paikoissa, joissa niiden voi olettaakin majailevan, kuten vartiopisteissä ja kylissä. Näin kartoille muodostuu luonnollisia tapahtumapisteitä, joita voi yrittää välttää tai puskea läpi miten itse haluaa.

Yksinpeli kulkee vääjäämättä kohti loppua taistelu toisensa perään. Kuolemasta ei sakoteta muutoin kuin heittämällä pelaaja edelliselle välitallennuspisteelle. Aika ei kuitenkaan palaa taaksepäin, joten pelaaja jatkaa tilannetta siitä, mihin se jäi. Turhauttavaksi peliä ei siis voi sanoa.

Ei piilopaikkaa

Bad Companyn eniten ennakkoon hehkutettu ominaisuus on sen ympäristöjen ja etenkin rakennusten hajoaminen taisteluiden tiimellyksessä. Tämä onkin kieltämättä melko merkittävä tekijä 3d-räiskinnöissä ja jatkossa sen toivoisikin olevan perusominaisuus kaikissa tulevissa sotapeleissä. Nyt esimerkiksi taloissa kykkivät vastustajat eivät ole suojassa, sillä kranaateilla, tykeillä ja raketeilla talot saa nopeasti muistuttamaan reikäjuustoa.

Lopullisesti rakennukset eivät kuitenkaan romahda eivätkä kantavat seinät hajoa, mutta tämä on helppo antaa anteeksi. Vastaavasti myös puut ja kaikenlainen maastossa tai tiellä oleva pikkuroju lakoaa ajoneuvojen ja räjähdysten tieltä. Ympäristöt tuhoutuvat lisäksi komeannäköisesti. Rapa ja pikkusälä lentävät komeasti, ja muutoinkin taistelut aiheuttavat hävityksen kauhistusta.

Pelin kuningas on kuitenkin äänimaailma, joka vetää vertoja mille tahansa muulle sotapelille. Aseiden pauke, räjähdykset, telaketjujen kitinä ja monet pienet yksityiskohdat tuovat pelin sotasirkuksen pelaajan olohuoneeseen hämmästyttävällä tavalla.

Käärmeitä sotaparatiisissa

Bad Companyn painopiste on kuitenkin sarjalle uskollisesti tietenkin verkkosodassa. Moninpelissä kaksi joukkuetta sotii kulta-arkkujen hallinnasta. Taistelut etenevät vaihe vaiheelta, sillä kartta laajenee sitä mukaa, kun hyökkääjät saavat räjäytettyä arkkuja auki. Näin taisteluissa on jatkuva luonnollinen painopiste, jossa rytisee koko ajan.

Eri hahmoluokat varusteineen pelaavat hyvin yhteen. Yksinpelistä tutut lisävarusteet ja aseet on jaettu luokkien kesken, joten kaikille on käyttöä. Esimerkiksi tiedustelija on tarkka-ampuja, joka voi kutsua pommi-iskun, konekiväärillä varustettu tukisotilas voi jakaa ensiapua ja kutsua kranaatti-iskuja ja haulikoilla aseistettu pioneeri voi ampua singolla ja heitellä panssarimiinoja.

Karttasuunnittelussa näkyy tekijöiden kokemus lajityypin parissa. Pelin kartat ovat erittäin hyvin suunniteltuja ja ne tarjoavat kiitettävän erilaisia taistelukokemuksia. Jotkut kentät soveltuvat paremmin tietynlaiseen sotaan ja saattavat tukea tiettyjen ajoneuvojen käyttöä, mutta missään kentässä ajoneuvot eivät vie painoa pois jalkaväkisotilailta.

Moninpeli ei kuitenkaan ole virheetön, sillä todellista taktista yhteispeliä haittaa muutama ongelmakohta. Pelissä ei ole suoranaista Call of Duty 4:n tai Halo 3:n kaltaista esipeliaulaa, vaikka kavereita saakin kutsuttua samaan ryhmään. Ryhmään kuuluminen ei kuitenkaan takaa pääsyä samalle puolelle tai edes samaan pienryhmään. Pienryhmien muodostuminen on täysin sattumanvaraista eikä pelissä ole mahdollista kommunikoida muiden kuin oma pienryhmän jäsenten kanssa. Näin yhteispeli on parhaimmillaankin hyvän tahdon varassa, eivätkä satunnaisesti muodostuvat pienryhmätkään juuri sen parempia ole, ellei satu käymään hyvä tuuri taistelutovereiden kanssa.

Ryhmänmuodostuksen puutteet eivät ole pelikokemusta pilaavia, mutta ne ehkäisevät ikävästi hieman taktisempaa joukolla pelaamista, mikä ei ole ilouutinen monille klaanipelaajille. Muutoinkaan pelistä ei tällä hetkellä löydy minkäänlaista klaanitukea. Vastapainona peliin on toisaalta helppo päästä sisään, ryhmätoimintaan ei tarvitse panostaa hampaat irvessä ja pelaaja voi keskittyä omiin tekemisiinsä. Pääasia on, että nopeatempoinen sotasirkus pysyy käynnissä.

Battlefield: Bad Company tekee joka tapauksessa kunniaa nimekkäälle verkkopelisarjalle ja saavuttaa viimein myös pelikonsoleilla samanlaisen laajan taistelukentän tunnelman kuin tietokoneilla alun perin nähtiin. Pelkän yksinpelin vuoksi peliä ei varauksetta voi suositella, sillä moninpeli on sen ydin. Call of Duty 4:n tavoin yksin- ja moninpeli kuitenkin muodostavat kokonaisuuden, joka ei paljoa jätä toivomisen varaa – paitsi klaanipelaamisen osalta.

8/10
Lisää luettavaa