Bayonetta / Arvostelut / pelaaja.fi

Bayonetta

5.01.2010 // Kirjoittanut: Tero Lehtiniemi
70

Hideki Kamiya on mielenkiintoinen mies. Devil May Cry -sarjan luoja on viime vuosien ajan työskennellyt lähinnä Viewtiful Joe -sarjan parissa, joskin hänen viimeisin aikaansaannoksensa on persoonallinen ja maagisen hyvä Okami.

Kolmisen vuotta hiljaiseloa viettäneen Kamiyan uusin taidonnäyte on vanhojen Clover Studion hemmojen kanssa tehty Bayonetta. Nahkapukuisen sankarittaren edesottamukset kuulostavat ainakin taiteellisessa mielessä takapakilta verrattuna auringon jumalatar Amaterasun inkarnaation seikkailuun, mutta Japanista kantautuneiden huhujen mukaan Bayonetta on pehmeästä ulkoasustaan huolimatta täyttä rautaa. Onko näin?

Bayonetta on muistinsa menettänyt nainen, jolla on myös muita ongelmia. Hän joutuu tuon tuosta omituisten, siivekkäiden otusten hyökkäyksen kohteeksi ja näyttää olevan ainoa, joka pystyy näkemään nämä. Se, miksi näin on ja miksi Bayonetta kuitenkin osaa taistella otuksia vastaan, on suuri mysteeri.

Peli alkaa, kun vastauksia näyttäisi tarjoavan eristäytynyt, kuvitteellinen Vigridin kaupunkivaltio. Menneisyyden seuraaminen saa kuitenkin hyvin pian yllättäviä käänteitä, ja meininki lähtee hyvin nopeasti käsistä.

Bayonetta on rakennettu hyvin samaan tapaan kuin Devil May Cry. Bayonettaa ohjataan kolmiulotteisissa ympäristöissä, ja välillä eteneminen vaatii kevyiden puzzlejen ratkaisemista tai akrobaattisia taitoja.

Pääosassa on kuitenkin taistelu. Sankarittaren vastustajat koostuvat pääosin erilaisista enkeleistä, jotka tosin eivät ulkonäöltään ole kovin raamatullisia, vaan toinen toistaan omituisemman näköisiä hirvityksiä.

Letti liehumaan

Pelin taistelua voisi kuvailla kahdella adjektiivilla: näyttävää ja sulavaa. Danten suorasukaisesta tyylistä poiketen Bayonetta koostaa taisteluliikkeensä käsien, mahdollisten lyömäaseiden, jalkojen, ylipitkien hiuksien ja neljän kantamansa tuliaseen sulavasta yhteispelistä. Mikäli yhdistelmä kuulostaa oudolta, niin ei ihme: se on sitä.

Kahden lyönti- ja kahden ampumisnäppäimen taakse on piilotettu kymmenittäin toinen toistaan näyttävämpiä hyökkäyksiä. Vastustajan hyökkäyksen viime hetkellä väistämällä voi aktivoida Max Payne -henkisen witch timen, jossa vihollisten liike hidastuu murto-osaan normaalista. Joidenkin vihollisten vahingoittaminen on käytännössä mahdollista vain tässä tilassa, ja sen aktivoinnin hallitseminen onkin yksi olennaisimpia pelitaitoja.

Perusaseiden ja raajojen lisäksi Bayonettan mukaan kertyy matkan aikana mitä erilaisimpia aseita singoista katanoihin. Iso osa aseista on kuitenkin piilotettu varsin hyvin, ja kenttien perusteellista tutkimista kaihtava pelaaja joutuukin tyytymään huomattavan pieneen asevalikoimaan. Taistelujärjestelmä on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta kuitenkin todella syvällinen, ja hyviin tuloksiin pääsee myös juonen mukana saatavilla aseilla.

Vaikka perustoiminta onkin vaikuttavaa, Bayonettan suola ovat kuitenkin pomotaistelut. Massiivisia, kieroutuneita Hyveitä vastaan käytävät taistelut saavat poikkeuksetta suorastaan apokalyptisia mittasuhteita. Ympäristö tuhoutuu, esineet lentelevät ja taistelut ovatkin suorastaan käsittämättömän nerokas yhdistelmä pelin perinteistä taistelumekaniikkaa, Quick Time Eventtejä ja minipelejä.

Esimerkiksi tuulen valtias Temperentiaa vastaan käytävä taistelu sijoittuu myrkyssä ilman päällä leijuville maankappaleille. Taistelussa täytyy olla tarkka, sillä Temperentia iskee Bayonettan alustoja rikki tuon tuosta. Perinteisten hyökkäysten lisäksi Temperentiaa voi kiusata esimerkiksi ilmassa leijuvilla rahtikonteilla ja muulla irtaimistolla. Kun Temperentia vahingoittuu tarpeeksi, siihen hypätään kiinni, jolloin Bayonettan vaatteet demoniksi muuttava climax-lopetusliike voidaan suorittaa. Temperentia hajoaa näillä lopetusliikkeillä pala palalta ja jäsen jäseneltä, ja taistelun edetessä sen ominaisuudet ja taistelun luonne muuttuvat pikkuhiljaa. Videoissa varsin sekavalta näyttävät pomotaistelut ovat oikeassa elämässä uskomattoman vaikuttavia, ja huomasin pari kertaa kuolleeni vain siksi, että seurasin ruudun tapahtumia liian haltioituneena.

Vihollisten suunnittelu ja erityisesti pomotaisteluiden toteutus saavat vakavasti epäilemään Kamiyan mielenterveyttä, mutta nerous ja hulluus kulkevat yleensä käsi kädessä. Aina kun luulee nähneensä kaiken, marssittaa peli pelaajan eteen toinen toistaan monipuolisempia ja jännittävämpiä yllätyksiä. Kaikki toiminta ei ole Devil May Cry -henkistä toimintaseikkailua, vaan välillä päästään ajamaan esimerkiksi moottoripyörällä tai lentämään ohjuksen kyydissä.

Kamiyan enkeli

Pelin ympäristöt karkaavat tarinan edetessä käsistä. Vigridin idylliset kaupunkimaisemat muuttuvat hyvin pian laavan täyttämiin luolastoihin ja vanhoihin katakombeihin, mutta todella vaikuttaviksi Bayonettan ympäristöjä voi kutsua vasta sekopäisessä enkelten valtakunnassa. Sen tyhjyyden päällä leijuvat saarekkeet tarjoavat Bayonettalle toinen toistaan kieroutuneempia esteitä, joiden selättämiseen sankarittarellamme on onneksi varsin hyvät työkalut.

Yllätyksellinen, kieroutunut ja ovelasti kehittyvä kenttä- ja hirviödesign ovat Bayonettassa ainoastaan puoli ruokaa. Erityismaininnan ansaitsee myös sankaritar itse. Bayonetta on Danten machomaisen korniuden feminiininen vastakohta. Ylimielinen, nopeasti kyllästyvä, piikikäs ja miehiä surutta kyykyttävä.

Vaikka pelin kameratyöskentely kriittisten paikkojen zoomailuineen kaikkineen saa välillä pelin tuntumaan jonkinlaiselta kieroutuneelta, perverssin kuvaamalta versiolta Charlien enkeleistä, luulisi Bayonettan asenteellisuuden lepyttävän nekin naispelaajat, joiden mielestä pelin taiteellinen ilmaisu on jollain tavalla sovinistista.

Itse pelin tarina on häkellyttävä yhdistelmä maailmanloppua maalailevaa eeppisyyttä ja ylitse vedettyä naisactionia. Kun homma yhdistetään hyvään rytmitykseen ja loistaviin puitteisiin, on lopputuloksena kauttaaltaan tämän konsolisukupolven vaikuttavin toimintakokemus.

Tunnelman suurin vedenjakaja on todennäköisesti musiikki. J-poppia ja jazzia yhdistelevä, lievästi sanottuna feminiininen soundtrack vain kasvattaa epäilyksiä Kamiyan henkisestä epätasapainosta. Saatan olla puolueellinen, koska en voi sietää jazzia, mutta pelin niin sanotusti normaalin taistelumusiikin olisi voinut korvata jollain hiukan energisemmällä tavaralla.

Joka tapauksessa pelin juoni ja kuvaus on japanilaisen kierouden, 1970-lukua huokuvan toiminnan ja tarantinomaisen toteutuksen sekasikiö, jonka lopputulos on yksinkertaisesti niin mykistävä, että se kolahtaa, vaikkei yksikään näistä osa-alueista muuten saisikaan innostusta heräämään.

Timantinkovaa toteutusta

Toimintapelissä myös teknisen toteutuksen täytyy olla kunnossa, ja onneksi Bayonetta ei jätä ketään kylmäksi tälläkään saralla. Näyttävät viholliset, tuhoutuva ja hyväksi käytettävä ympäristö ja ylimaallinen kenttädesign saavat sen todellakin tuntumaan uuden ajan toimintapeliltä.

Vaikka toiminta on sulavaa ja grafiikka yleisesti ottaen todella vakuuttavaa, on pelin toteutuksessa pari muttaa. Mielipiteitä jakava musiikki on asia erikseen, mutta kolmiulotteisia toimintaseikkailuja piinaava huonosti toimiva kamera nostaa rumaa päätään myös Bayonettassa. Vaikka kameraa voikin pyöritellä haluamaansa suuntaan, varsinaisia pikanäppäimiä sen käyttämiseen ei ole. Mahdollisuus keskittää kamera sankarittaren selän taakse tai esimerkiksi lukittuun viholliseen olisi todella hyvä ominaisuus, varsinkin kun yleensä taistellaan useaa vihollista vastaan samanaikaisesti ja vihollisten hyökkäykset ovat lievästi sanottuna tappavia. Toinen napinan aihe on se, että miksi joka hiton toimintapeliin pitää nykyään viljellä äkkikuolemia tarjoilevia Quick Time Eventtejä?

Pelin vaikeustasoa voisi luonnehtia sanalla tasapainotettu. Viholliset ovat vahvoja, kieroja ja kuolema tulee varsinkin ensitapaamisissa useasti. Kuolema on tuttu vieras, niin vihollisten kuin QTE:ien käsissä, mutta pelin tallennusjärjestelmä on varsin armollinen. Peli tallentaa käytännössä jokaisen taistelun jälkeen, ja pomotaisteluissakin eri vaiheiden välissä. Niinpä äkkikuolemien aiheuttama turhautuminen on usein lievemmästä päästä.

Uudelleenpeluuarvoa peli tarjoilee hyvästä suorituksesta jaettavien palkintojen, Alfheim-haasteiden ja erilaisten piilotettujen aarteiden muodossa. Selviytyminen ja voittaminen ovat kaksi eri asiaa: normal-vaikeustasolla lähes jokainen kenttä tuotti ensipalkintona kivisen patsaan.

Jos Bayonetta olisi julkaistu viime vuonna, olisi se vuoden ehdoton toimintatapaus. Nyt, uuden vuoden kynnyksellä se voi vielä kohdata voittajansa. Toisaalta se on ohjauksellisesti, teknisesti ja toiminnallisesti kokemus, joka hakee vertaistaan joka tasolla.

Äkkikuolema-QTE:it heivaamalla ja särmemmällä kameralla Bayonetta olisi täyden kympin peli, vaikka se on tällaisenaankin ajantajun hämärtävä, tajunnan räjäyttävä kokemus, joka jokaisen on koettava. Okami ja viimeistään Bayonetta todistivat, että Kamiya on nero. Jos usko japanilaiseen pelisuunnitteluun on joskus hiipunut, niin Bayonetta totta vie tuo sen takaisin.

Se heikompi versio

PlayStation 3 -version hankkimista harkitseville varoituksen sana: mitä ilmeisimmin se on 360-versiota heikommin toteutettu. Pääsääntöisesti tämä johtuu hitaammasta ruudunpäivityksestä, mutta ilmeisesti grafiikka ei ole yhtä tarkkaa ja välianimaatiot tuntuvat pätkivän. Xbox 360 versiossa tällaisia ongelmia ei ole.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:14]

Japanilainen näkemys viileydestä on usein länsimaalaisesta näkökulmasta katsottuna enemmänkin jäätävä. Itse opin vihaamaan Devil May Cry -pelien Dantea toisen osan jälkeen niin pahasti, että jätin kolmannen pelin kokonaan väliin. Siksi Bayonetta ei ennakkoon varsinaisesti innostanut. Se kun vaikutti sisältävän saamaa ”viileää” asennetta ja menoa, tosin vieläkin överimmäksi vedettynä. Kun pelillä vielä oli naispäähahmo, olin varma, että luvassa on sen tason kalkkunaa, että alta pois. Vasta pelin maailmalla saama suitsutus sai minut kiinnostumaan siitä uudelleen.

Bayonetta on kuitenkin siitä erikoinen japanilainen peli, että jopa tyhmä länsimaalainen kuten minä, tajuaa, että se on tehty kieli vankasti poskessa. Vai mitä mieltä pitäisi olla, kun jo alkutekstien aikana heitetään kepillinen vettä pelin tuottajan Hideki Kamiyan hautakiven päälle? Tämän tajuaminen onkin hyvä, sillä muuten jo pelkkiä alkukohtauksia katsellessa pää räjähtäisi. Nyt kokemus on enemmänkin tajuntaa laajentava, sillä niin hapokasta se edelleen on.

Kaiken tämän alla on kuitenkin loppuun asti hiottu, lähes täydellinen toimintapeli, jota voisi monella tapaa kutsua jo pelitaiteeksi. Bayonetta on vauhdikas, sulava, kaunis, röyhkeä, törkeä, näyttävä ja kiiltokuvamainen pelikokemus, jonka kokonaisuuden ainoa särö on Teronkin mainitsema kamera. Se kun on välillä samassa asemassa kuin pelaajakin: se ei aivan pysy pelin henkeäsalpaavassa vauhdissa mukana.

9/10

Kommentit

Käyttäjän Eikka kuva
Eikka
Käyttäjän eewokki kuva
eewokki

Arvosana ps3n jpn versiosta.

Käyttäjän Indignation kuva
Indignation
Käyttäjän Bilehile-pelaaja kuva
Bilehile-pelaaja

Hardcore peli ja muutenkin tosi ihana peli <3

Käyttäjän boogieman kuva
boogieman

loistava peli

Käyttäjän Jaketzu kuva
Jaketzu

Huippu peli

Käyttäjän j-urski kuva
j-urski
Käyttäjän makke111 kuva
makke111

japaninpelleily ei miellytä

Käyttäjän Luffy kuva
Luffy

Loppuun asti hiottu tekele

Käyttäjän PSPiraatti kuva
PSPiraatti