Bayonetta 2

Tyylikäs, sujuva, mielipuolinen ja kaunis toimintamätke, josta puuttuu edeltäjänsä kunnianhimoisuus.

17.10.2014 19:36

Noidat tukkanuottasilla

Toistelen usein, kuinka PlatinumGames tekee pelimäisiä pelejä. Aivan kuten vanhan ajan klassikot, omaleimaisen osakalaisstudion pelit hurmaavat tyylipuhtailla suorituksilla ja silkalla pelaamisen ilolla. Ohjauksen opettelu ja taiturointi on hauskaa, ja ennen kaikkea tuntuu hyvältä. Niitä pelatessa haluaa tekosyyn palata pelin pariin uudestaan, vaikkapa sitten paremman pistepotin saavuttaakseen. Kuvaus pätee sataprosenttisesti myös Bayonetta 2:een.

Onko se siis yhtä hyvä tai kenties jopa parempi kuin palvottu edeltäjänsä? Eipä oikeastaan. Onko se silti erinomainen peli? Ehdottomasti.

Ensimmäinen Bayonetta oli neljä vuotta sitten lähestulkoon täyden kympin peli. Hideki Kamiyan johdolla näyttävä, sulava ja äärimmäisen tyydyttävä toimintamätke ylitti kaikki odotukset ja loi PlatinumGamesille nimensä veroisen maineen peliharrastajien keskuudessa. On siis selvää, että Bayonetta 2:lta odotetaan paljon ja vähän päälle – siitä huolimatta, että Kamiya on siirtynyt ohjaajan pallilta lähinnä valvovaan rooliin ja peli on kohutusti konsolikilvan peräpäätä pitelevän Wii U:n yksinoikeus.

Vaikka Bayonetta 2:ta ei kehittäjien mukaan olisi syntynyt ilman Nintendon kaltaisen pelijätin tukea, yhteistyö ison N:n kanssa ei juurikaan ole vaikuttanut mustaan nahkaan ja vihjailevissa asennoissa taistelevan noitaneitokaisen asenteeseen.

Jo alkuvideon aikana kiroillaan, käytetään epäilyttäviä kuvakulmia, vilautellaan paljasta pintaa ja piiskataan enkeleitä hävittäjän kyydissä sen verran kieli poskessa, että ykkösosan ystävillä on kotoisa olo heti alkumetreiltä asti. Kun mukaan astelee joulupukiksi pukeutunut demonikaveri Rodin, leuka loksahtaa ammolleen happoisasta toiminnasta jo ennen kuin Bayonettan ohjaksiin päästään kunnolla edes käsiksi.

 

Ykkösosaa astetta kepeämmässä tarinassa pelaajat lennätetään Keski-Euroopassa sijaitsevalle Fimbulventr-vuorelle, jonka uumenista yritetään löytää helvetin portit ja pelastaa noitakollega Jeannen vangittu sielu. Vastaan asteleekin painajaismaisten enkelten lisäksi infernon demoneja, jotka ovat vähintäänkin yhtä mielipuolisia ja haastavia ilmestyksiä kuin taivaalliset kiistakumppaninsa.

Tutun asenteen lisäksi peli itsessään tuntuu kotoisalta. Bayonettalla loikitaan melko suoraviivaisilla alueilla kepeiden pulmien ja hektisten taistelujen kera, joissa näyttävyys ja sulavuus ovat valttia. Alkuun käytössä ovat perusiskujen ja -potkujen lisäksi neitokaisen uskolliset pistoolit ja jättihirviöitä ohjaavat hiukset, mutta pelin edetessä arsenaali tietenkin kasvaa kengänkorkoihinkin mainiosti istuviin miekkoihin ja moottorisahoihin.

Jokaisella aseella – niin kertakäyttöisillä kuin matkassa kulkevilla – on omat vetoavat taistelutyylinsä, joilla saadaan myös uudelleenpeluuseen roimasti lisäarvoa. Merkittävin uudistus on ajan myötä täyttyvä Climax-mittari, jonka aktivoidessa hiusdemonit vahvistavat hetken aikaa Bayonettan jokaista iskua. Tämä taisteluareenoita elävöittävä kyky nopeuttaa mukavasti suurten vihollisten nujakointia ja helpottaa laajempien vihollisjoukkojen raivaamista.

Uuden ohjaajansa Yusuke Hashimoton käsissä Bayonetta 2:n taistelut ovatkin muovautuneet helpommin lähestyttäviksi. Peli- ja taistelutilanteet ovat huomattavasti edeltäjäänsä selkeämpiä, sillä vihollisten hyökkäyksistä varoittavat välähdykset ovat helpommin havaittavissa. Normaalivaikeustasolla vihollisten hyökkäykset ovat myös aiempaa hitaampia, minkä lisäksi Bayonettan täpäristä väistöliikkeistä käynnistyvä witch mode -hidastus ei enää vaadi yhtä millintarkkaa ajoitusta. Näin ollen myös rankaisevat lopetusliikkeet sujuvat näppärämmin.

Ratkaisu kieltämättä karsii ensimmäisen pelin ajoittaista sekavuutta ja tekee toiminnasta hauskempaa, vaikkakin vaikeustason kustannuksella. Ensimmäisen Bayonettan keskivertoa vaikeampi luonne pääsee esiin jatko-osassa vasta vaikeustasoa nostamalla, jolloin viholliset saavat yllättävämpiä hyökkäyksiä ja pelaajan väistöliikkeet tarvitsevat parempaa ajoitusta. Vaikka aivan ensimmäisen pelin tasolle haasteessa ei ylletäkään, jatko-osa tuntuu hiotumman taistelun takia reilummalta.

Myös sekin vaikuttaa, että ensimmäisen pelin reaktiominipelien äkkikuolemat loistavat luojan kiitos poissaolollaan.

 

Bayonetta 2:n selkeämmät heikkoudet edeltäjäänsä nähden ovat kenttäsuunnittelu ja pomotaistelut. Keskiaikaiset kylät sekä helvetin ja taivaan unenomaiset maisemat ovat toki entistä näyttävämpiä, mutta pelitilanteet eivät mahtipontisuudessaan ja kokoluokassaan yllä ensimmäisen pelin kekseliäisyydelle. Toki erinomaiselle taistelumekaniikalle on haluttu antaa enemmän painoarvoa, mutta suuri osa ensimmäisen pelin vaikuttavuudesta syntyi juuri jättienkelten vuorovaikutuksesta ympäristöön.

Entistä kahjompia yhteenottoja kaivanneena on suorastaan harmillista, että Bayonetta 2:ssa suuret tilanteet tapahtuvat kulissimaisesti taustalla. Turhan monessa yhteenotossa sankarittaremme saattaa jopa lentää tai uida vihollisensa ympärillä, jolloin pelaaja pyörii melkeinpä automaattisesti ympäri kohdettaan. Nämä yhteenotot jäävätkin jatko-osan heikoimmaksi anniksi, kun pelaajan harteilla ovat lähinnä väistöt ja hyökkäykset ilman tarvetta strategiselle liikkumiselle tai tasanteelta toiselle loikkimiselle.

Neljän vuoden odotuksen jälkeen Bayonetta 2:ta voi pitää jopa kaavamaisena jatko-osana. Se sekä parantaa että ottaa takapakkia merkittävillä eri osa-alueilla, jolloin lopputuloksena on samanaikaisesti laadukas ja yllätyksetön peli, joka pitää lajityypin ystävät otteessaan. Sen suurin ongelma itselleni lähinnä on, että olen jo pelannut ensimmäistä Bayonettaa, joka hakee mahtavuudessaan ja kunnianhimoisuudessaan yhä vertaistaan.

8/10
KehittäjäPlatinumGames
JulkaisijaNintendo, Sega
PeligenretToiminta
JulkaisualustatNintendo Wii U
Pegi-ikärajatK-18
Pegi-merkinnätOnline, Väkivalta
Lisää luettavaa