Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden marraskuun numerossa 239. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Luotinoita ja överiyden multiversumi
Harva pelistudio on läväyttänyt itsensä yhtä näyttävästi pelaajien kartalle kuin PlatinumGames Bayonettalla. Vaikka sittemmin mainetta on niitetty NieR: Automatan ja Metal Gear Risingin kaltaisilla moderneilla toimintaklassikoilla, vihjailevissa asennoissa taistelevan luotinoidan taivaalliset tukkanuottaset hakevat yhä monilta osin vertaistaan. Edes Nintendon siipien alla Wii U:lle päätynyt Bayonetta 2 ei täysin kyennyt vastaamaan haasteeseen, vaikka läheltä liippasikin. Kahdeksan vuotta odoteltu Bayonetta 3 sen sijaan liippaa sitäkin lähempää, ellei jopa pane kampoihin.
Tämä yllätti hieman minutkin. En ennakkoesittelyjen pohjalta lämmennyt ajatukselle, että Bayonettan manaamat jättipedot sidottaisiin entistä konkreettisemmin osaksi sarjan nopeatempoista ja tiukkaakin tiukempaa toimintaa. Kömpelöiden turhakkeiden sijaan monenmoiset demonit kykyineen ovatkin selkeästi pelin viehkein uudistus, joka saa taisteluiden skaalan tuntumaan mittavammalta myös räikeiden välivideoiden ja lopetusliikkeiden ulkopuolella. Kaikki mahdolliset apukeinot ovatkin tarpeen, sillä taivaan ja manalan armeijoiden sijaan vastassa ovat tällä kertaa multiversumia vinhaa vauhtia nakertavat ihmiskutoiset bioaseet.
Multiversaalinen uhka saattaa tuntua hieman irralliselta ja koruttomalta sarjan edellisosiin verrattuna, mutta kuten odottaa saattaa, tuhon partaalla olevat rinnakkaismaailmat eivät ainakaan tyynnytä luotinoidan lapasesta lähtevää luonnetta. Jo ensituntien aikana pannaan kaupunkia matalaksi, usutetaan kaiju-luokan demoneja toistensa kimppuun ja tanssahdellaan lähes ilkosillaan niiden ohjaksissa. Kun pelattavaan hahmokaartiin lisätään vielä vanha tuttu Jeanne omissa sivuttaissuunnassa etenevissä minitehtävissään sekä nuori ja kiusallisen kapinallinen Viola, täyslaidallisella ampuva Bayonetta 3 alkaa kerätä omia tyylipisteitään överiyden ja pöhköyden silkalla volyymilla.
Uusiin ulottuvuuksiin lähtevä seikkailu tuntuu silti sopivasti tutulta. Bayonettalla loikitaan pitkin poikin hauskasti teemoitettuja kenttiä, jotka ovat suoraviivaisesta rakenteestaan huolimatta edellispelejä huomattavasti avarampia. Vaikka vaihtelevissa maisemissa on lisähyppysellisen verran tutkittavaa ja kerättävää aiempiin osiin verrattuna, lisätilan keskeisin tarkoitus on tarjota riittävän suuria taistelualueita apuun kutsuttaville pedoille.
Kuten PlatinumGamesin peleissä lähestulkoon aina, myös Bayonetta 3:n keskeisin nautinto syntyy itse taistelun huumasta ja tappiin asti hiotusta tuntumasta. Edellispelien ystävät tuntevat olonsa kotoisaksi heti ensimetreiltä toiminnan ohjaksissa, mutta sen perusteet ovat pysyneet Bayonetta 2:n viitoittaman tien mukaisesti helposti lähestyttävinä ja reiluina. Iskuja, potkuja ja aseilla ampumista voi yhdistellä vaivatta näyttäviksi yhdistelmähyökkäyksiksi, eikä vauhdikkaan toiminnan perässä pysyminen ole vaikeaa räiskyväksi kehkeytyvästä efektitulituksesta huolimatta.
Jättidemonien manaamisen ja suoremman ohjaamisen kuvittelisi sekoittavan pakkaa entisestään, mutta alkukummastelun jälkeen niiden edut ja haitat iskostuvat selkäytimeen nopeasti. Bayonetta itsessään on lähtökohtaisesti suojaton hirviöiden temmeltäessä, joten alkuun niitä tulee käytettyä lähinnä suurempien vastustajien mätkimiseen. Ennen pitkää ne luontuvat sujuvasti vastusten suojakilpien rikkomiseen ja toimivat lopulta jopa perinteisten hyökkäysyhdistelmien osana tai jatkeena.
Yleensä demonit ovat sen verran hitaita, että niille voi antaa useamman hyökkäyskomennon kerrallaan. Niiden toteuttamisen aikana pelaaja voi ottaa Bayonettan hetkellisesti takaisin hallintaansa ennen seuraavien komentojen antamista. Eräät hirviöt toimivat pelaajan suoremmassa hallinnassa, toiset taas astetta automatisoidummin pelkkien hyökkäyskomentojen varassa. Yksi jopa kulkee pelaajan asettamilla raiteilla. Uusi tulokas Viola turvautuu hilpeähkön ja kissamaisen Cheshire- kumppaninsa apuun, joka toimii enemmän tukitaistelijana.
Riippumatta omaan pelimakuun sopivimmasta tyylistä toiminta ei koskaan tunnu tylsältä tai paikoillaan junnaavalta petojen ja vaihtelevien aseiden ansiosta. Kehittäjät ovatkin soveltaneet kahden hahmon samanaikaiseen ohjaukseen perustuneen Astral Chain -pelinsä oppeja upeasti Bayonettan sitäkin räväkämpään toimintaan.
Kullakin matkaan lyöttäytyvällä otuksella on myös taisteluiden ulkopuolisia kykyjä. Jättimäinen hämähäkkidemoni voi kiivetä tornien huipulle, kun taas pimeyteen valopulsseja vapauttava lentopeto voi kuljettaa suuria esineitä paikasta toiseen. Kykyjen ympärille rakennetut pienet pulmatilanteetkin rytmittävät etenemistä siinä määrin onnistuneesti, että niitä näkisi mieluusti enemmänkin. Kenttiin piilotetut taistelut ja pulmat riittävät kompensoimaan tilannetta ja ennen kaikkea kannustavat palaamaan samoihin maisemiin uudemman kerran.
Erilaiset aseet muokkaavat liikevalikoiman lisäksi luotinoidan liikkumistyyliä ja olemusta, mikä lukuisten vaikeustasojen ohella kasvattaa uudelleenpeluuarvon huomattaviin mittoihin. Uusia kykyä ja taistelutaitoja avautuukin sen verran tiuhaan tahtiin, ettei kaikkiin jaksa tai edes ehdi syventyä yhdellä pelikerralla. Jokaisen opettelu tuntuu kuitenkin eri tavoin persoonalliselta ja hauskalta, mutta myös tietyissä aseissa ja hirviöissä pitäytyminen kannattelee toimintaa ja etenemistä pitkälle. Kerättäviä resursseja voi käyttää ostostarpeiden ohella aseiden ja kykyjen vahvistamiseen, joten omiin suosikkeihin voi hyvillä mielin satsata vaikkapa kokonaisen läpipeluukierroksen ajan – varsinkin, jos mielii jahdata kovempia pistepotteja.
Jättien roolin kasvattaminen selkeämmin osaksi toimintaa korjaa kertaheitolla Bayonetta 2:ta vaivanneen ongelman eli suurimpien ja kahjoimpien yhteenottojen kulissimaisen luonteen. Nyt hallinta pysyy suurimmaksi osaksi pelaajan käsissä, mutta jopa käsikirjoitetut tilanteet ovat tällä kertaa sen verran päräyttäviä ja spektaakkelimaisia, ettei niitä tohdi edes kuvailla yllätysmomentin säilyttämiseksi. Sanottakoon kuitenkin, että eräs pomotaistelu sisältää kaikessa prameudessaan kenties yhden suosikkikohtaukseni kautta aikain.
Toimintansa näyttävyyden ja sulavuuden myötä Bayonetta 3 tuntuu monin paikoin repivän kaiken mahdollisen irti alustana toimivasta Switchistä. Vaikka tekninen suorituskyky ja graafinen loisto ovat asiaankuuluvalla tasolla, pelistä kieltämättä huokuu tietynlainen kunnianhimoisuus ja mielipuolisuus, jotka olisivat hyötyneet lisätehosta. Äänipuoli ja toiminnan toiseen potenssiin nostava musiikki tukevat överiä meininkiä upeasti, minkä lisäksi pääroolissa tällä kertaa myhäilevä näyttelijäkonkari Jennifer Hale istuu rooliin luontevasti ja vaivattomasti.
Kovista paineista huolimatta PlatinumGames on onnistunut luomaan lippulaivasarjalleen arvoisensa seuraajan, jolla se vankistaa edelleen asemaansa toimintapelien aatelistossa. Aiempaa kepeämmästä ja pöhköyden rajoja rikkovasta otteestaan huolimatta Bayonetta 3 on ehdottomasti sarjan pelillisesti monipuolisin ja viihdyttävin osa, jossa ei ole pelätty rohkeimpia tai oudoimpiakaan ideoita. Se pysyy pelikoneessani vielä monen monta läpipeluukertaa.