Beijing 2008

8.8.2008 pamahtaa Pekingissä käyntiin neljän vuoden välein järjestettävät olympialaiset. Vaikka jalkapallon EM- ja MM-kisat ovat katsojaluvuissa kirineet jo ohi, ovat olympiakisat uskomattoman suuri urheilutapahtuma, joka naulaa miljoonia suomalaisia television ääreen saaden aikaan lukemattomia parisuhdekriisejä, kun miehet jännittävät Tommi Evilän menestyksen puolesta ja heidŠn vaimonsa haluavat marjametsään.

Edellinen virallinen kisapeli tuli Ateenan olympialaisten aikaan. Athens 2004 oli hauska rämpytyspeli, johon media suhtautui kaksijakoisesti: jotkut pitivät sen nostalgisesta, ohjaimen fyysiseen kuritukseen perustuvasta pelimekaniikasta, kun taas jotkut eivät voineet sietää sitä.

Alkuun onkin sanottava, ettei Pekingin virallinen kisapeli tuo peligenreen oikeastaan mitään uutta. Ne, jotka ovat kasvaneet Commodore 64 klassikoiden, kuten Decathlon tai Track & Field parissa, tulevat rakastumaan pelin fyysisyyteen ja vanhanaikaisuuteen. Uudempi pelaajasukupolvi saattaa pitää pelimekaniikkaa tylsänä ja silkkana kidutuksena.

Toisaalta, todellisille urheiluhulluille peli on silkkaa nannaa. Pelissä on lajeja mieletön määrä aina suomalaisten lemmikkilajeista keihäänheitosta vähemmän tunnettuihin olympialajeihin kuten pingikseen ja kajakkikisoihin.

Harjoittelulla mestariksi

Harjoittelu on kaiken a ja o. Vaikka peli toimiikin perinteiseen tapaan, on se edeltäjiään hieman armottomampi siinä mielessä, että onnistuneen suorituksen pitää olla melko tarkka. Esimerkiksi keihäänheitossa vauhtia otetaan oikeaa analogitikkua rämpyttämällä. Tämä on helppoa, mutta samaan aikaan on vasemmalla tikulla määriteltävä keihään heittokulma, optimin ollessa 45 astetta.

Alussa keihäs lentää harmittavan usein tikkusuoraan 50 metrin paikkeille tai vaihtoehtoisesti kaartaa liki pystysuoraan ylös pudotakseen kuin kivi vielä lähemmäs heittopaikkaa. Muutamien testailujen jälkeen heittämisestä tulee kuitenkin helpompaa, ja keihäs kaartaa komeita kaaria ja tupsahtelee alas 90 metrin hujakoilla.

Kuten mainittua tuli, lajeja pelissä on todella paljon. Mukaan mahtuu niin hauskoja moninpelipläjäyksiä kuin silkkaa tuskaa aiheuttavia surkeuden huipentumiakin.

Esimerkiksi heittolajit ovat järjestään hauskoja. Kuulantyönnössä pelaajan pitää pyörittää raivoisasti analogitikkua tai hakata A- ja B-nappulaa sekä määrittää sitten kuulan lentorata jompaa kumpaa liipaisinta painaen. Moukarinheitossa pelaajan pitää pyörittää analogiohjainta rytmikkäästi ja liipaisinta painaen lähettää moukari sitten mahdollisimman pitkälle. Molemmat lajit ovat parin harjoittelukerran jälkeen hauskoja ja sopivan yksinkertaisia kisailuja.

Voimistelu taas on tylsää puuhaa. Pelaajan pitää painella nappeja oikeassa järjestyksessä, ja siinä oikeastaan se. Toisaalta voimistelu ei ole koskaan kiinnostanut minua, muuten kuin kenties rytmisen naisvoimistelun osalta, joten ne, joita jumppakärpänen on joskus purrut, saavat lajeista varmasti enemmän irti. Rytmistä kilpavoimistelua harrastava sukulaistyttö ainakin hakkasi nappuloita innoissaan.

Tee-se-itse-olympialaiset

Järkeviä pelimuotoja on oikeastaan vain kaksi. Näistä huomattavasti innovatiivisempi on olympiakisapelimuoto, jossa pelaaja kisailee olympialaisten eri lajeissa päivä kerrallaan. Kun lajeissa menestyy tarpeeksi hyvin, pääsee jatkoon seuraavalle päivälle. Jos epäonnistuu muutamassa lajissa, ruutuun ilmestyy tyly game over -teksti ja päivän urakka on aloitettava uudelleen.

Se, että tietty suoritustaso täytyy pitää koko ajan yllä, on hieno porkkana pelaajalle. Toisaalta esimerkiksi viidentenä päivänä jouduin itse yrittämään muutamaan kertaan läpipääsyä, ja todella tylsä 1 500 metrin juoksu alkoi rasittaa oikein kunnolla.

Aina jokaisen kisapäivän jälkeen pelaaja saa käyttöönsä kehityspisteitä, joiden avulla voi sitten parannella urheiljaansa. Tässä on mahdollisuus jopa pieneen taktikointiin: jos seuraavana päivänä on enemmän lyhyitä juoksulajeja, kannattaa kehityspisteet tietenkin laittaa urheilijansa nopeuteen.

Yksinpelinä Beijing 2008 alkaa puuduttaa kuitenkin melko nopeasti. Omia ennätyksiään parantelee mielellään hetken aikaan, mutta tylsistyminen iskee jossain vaiheessa. Moninpelinä Beijing 2008 on parhaimmillaan, muutaman virvoitusjuoman kera.

Parhaimmillaan neljä kisaajaa voi taistella voitosta saman töllön ääressä, ja välillä meteli yltyy melkoiseksi, kun ohjaimia kuritetaan oikein tosissaan. Moninpelimuodoista oikeastaan ainoa pelattava on turnausmuoto, jossa saa valita ne lajit, joihin pelaajat haluavat osallistua. Xbox Liven välityksellä parhaimmillaan kahdeksan pelaajaa voi mitellä toisiaan vastaan.

On muuten huomioitava, että peli tuntuu parinkin lajin jälkeen lihaksissa oikein kunnolla. Parin päivän testailun jälkeen oli pakko pitää seuraavat pari päivää taukoa, kun kämmenestäni irtoili nahkaa, kyynärpääni oli kuin tulessa enkä voinut kääntää päätäni vasemmalle. Wii Fitiksi pelistä ei ole – lihasvammojen hankkijaksi kylläkin.

Hauskaa osittain

Graafisesti peli on heikko. Neljä vuotta sitten vanhemman sukupolven konsoleille ilmestynyt Athens 2004 näytti liki samalta kuin uuden sukupolven olympiapeli. Urheilijoiden animaatio on heikkoa, eikä kilpailijansa ulkonäköön voi vaikuttaa oikeastaan mitenkään. Nettipelissä olisi ollut mukava tehdä omasta kisailijastaan vaikkapa Lasse Erkolan näköinen hernekeppi, vaan ei, geneerisiin lihaskimppuihin on tyytyminen.

Beijing 2008 on etenkin kaveriporukassa hauska peli, ja nettipeli parantaa sitä myös pykälän verran. Nostalgiannälkäisille, päälle 25-vuotiaille pelaajille Beijing 2008 on mukava hyppäys menneisyyteen, niihin aikoihin kun pihan kovimmat kaverit hakkasivat Decathlonin 1 500 metrin juoksussa parhaat aikansa ilman autofiren mahdollistamaa huijausta. Uudemmalle pelisukupolvelle se saattaa olla kuitenkin hieman tylsähkö, silkka kokoelma sinänsä hauskoja minipelejä, jotka pidemmän päälle kuitenkin tylsistyttävät.