Robert Zemeckis teki vanhaan englantilaiseen sankarirunoon Beowulfiin vapaasti perustuvan digitaalisen elokuvan, josta ajan hengen mukaisesti tehtiin myös peli. Rehellistä äijäenergiaa sisältävässä elokuvassa on kieltämättä aineksia hyvään toimintapeliin, etenkin kun pelintekijöillä on ollut käytössään elokuvantekijöiden resursseja. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Beowulf hukkaa kaikki mahdollisuutensa miltei alkumetreillä. Kun viikinkisankarin miehisyyttä on hetki hehkutettu, pelaaja kohtaa ensimmäiset vastustajansa: jättiläisravut. Rapujen pieksemisestä on sankarillisuus kaukana, eikä peli tämän jälkeen koskaan pääse jaloilleen.
Pelin idea on kertoa ajasta elokuvien tapahtumien välillä eli siitä, kuinka Beowulf nousee lopulta suureksi kuninkaaksi Grendelin surmaamisen jälkeen. Loppuhuipennus on elokuvassakin nähty taistelu lohikäärmettä vastaan. Pelin kerronta tosin ontuu sen verran pahasti, että välillä on vaikea saada selkoa siitä, mitä tapahtuu ja miksi jotain pitää tehdä. Edes Kuningas Hrothgaria esittävän Anthony Hopkinsin kertojanääni ei saa puhallettua tarpeeksi puhtia peliin.
Suurimman osan ajasta pelaaja vaeltaa Beowulfina skandinaavisissa maisemissa sotureidensa kanssa ja pieksee vastaantulijoita. Hirveiden jättiläisrapujen lisäksi riesana ovat nimettömät barbaarit, peikot ja muut vähän kiinnostavammat hirviöt. Taisteleminen tapahtuu kevyitä ja voimakkaita hyökkäyksiä yhdistellen, ja myös monenlaista kättäpitempää löytyy. Aseet tosin hajoavat käytössä, mutta niitä voi riistää vihollisilta ja löytää sieltä täältä ympäri kenttiä. Vihollisista voi myös napata kiinni, ja ne voi vääntää painissa niin sanotusti siltaan tai viskoa menemään.
Raivolla vai taidolla?
Taistelussa on myös eräänlainen moraalisysteemi, joka lopulta ratkaisee, minkälainen kuningas Beowulfista pelin lopussa tulee. Käytännössä tämä tarkoittaa vain sankaruusmittaria ja raivohyökkäyksiä. Pelaajan sankaruusmittari kasvaa taitavan taistelemisen myötä, ja se toimii samalla myös elinvoimana. Pelaaja voi myös antautua raivon valtaan ja muuttua hetkeksi lähes voittamattomaksi sankaruusmittarin kustannuksella. Ruutu muuttuu tällöin verenpunaiseksi, ja pelaaja saattaa samalla vahingossa pistää ketoon myös omia sotureita.
Mukana liikkuvista sotureista onkin loppupeleissä vain haittaa. Niiden pitää säilyä elossa, mutta niistä ei juuri ole apua vaan pikemminkin haittaa. Pelaaja saa koko ajan kesken taisteluiden auttaa jotain pulaan joutunutta soturiaan. Välillä joukkoja käytetään ovien avaamiseen ja kivien liikutteluun rytmiminipelin avulla. Muuta iloa niistä ei ole.
Pelaamisesta ja etenkin taistelemisesta tekee hyvin pian pitkäveteistä se, ettei Beowulf opi mitään uutta pelin aikana. Sankaruudesta saa toki kehityspisteitä, mutta niillä voi vain tehostaa vanhoja liikkeitä, jotka ovat siis kaikki käytössä heti alussa. Suurin haaste pelissä ovat erilaiset ärsyttävän kestävät pomovastustajat, joiden kanssa saa venyttää hermojaan.
Beowulfin parasta antia on sen ulkoasu, joka ei sekään ole niin vaikuttava kuin ennalta hehkutettiin, vaikka käytössä onkin ollut digitaalisen elokuvan resursseja. Teknisellä puolella peliä vaivaavat myös monet pienet bugit. Tekijöillä on selkeästi ollut kiire saada peli valmiiksi.
Vaikkei Beowulf ole aivan toivoton tapaus, sen hankkimiseen ei ole montaa pätevää syytä. Jos haluaa kokea miehistä sankarimenoa, kannattaa hankkia mieluummin vaikka God of War.
Se aito ja alkuperäinen
Beowulf on Englannin kansalliseepokseksikin kutsuttu muinaisenglantilainen sankariruno. Sen synty on ajoitettu vuosien 700 ja 1000 välille, ja siitä on säilynyt vain yksi kirjoitettu kopio. Runolla ei ole alkuperäistä nimeä, mutta se tunnetaan päähenkilönsä nimellä.
3 182 riviä pitkä runo sijoittuu Skandinaviaan, jossa Beowulf-niminen göötalainen soturi saapuu Tanskaan tappamaan kuningas Hroogarin salia vaivaavan Grendel-hirviön ja tämän äidin. Runo kertoo lopuksi siitä, kuinka Beowulf on viisikymmentä vuotta myöhemmin itse kuningas ja kohtaa lohikäärmeen. Beowulf surmaa lohikäärmeen mutta haavoittuu myös itse kuolettavasti.
Runoa on vaikea kääntää nykykielille sen runomitan, runollisen kielen ja muinaisenglannin hankaluudesta johtuen. Jokainen siitä tehty käännös eroaa merkittävästi alkuperäistekstistä.
Beowulf on vaikuttanut merkittävästi länsimaisen fantasiakirjallisuuden syntyyn. Se oli yksi J.R.R. Tolkienin kirjallisista vaikutteista, ja hän kirjoitti siitä tunnetun esseetutkielman Beowulf: The Monsters and the Critics. Tolkien myös käänsi runon proosamuotoon.