Eipä käynyt Bioshock 2:n kehitystiimiä kateeksi. He saivat urakakseen tehdä jatko-osan pelille, joka oli jo kauan sitten saavuttanut todellisen kulttiklassikon maineen. Suuri osa tästä kulttimaineesta johtui juuri pelin kiinteästä luonteesta: Bioshock kertoi koko tarinansa kiinteässä paketissa ja kääri lopuksi paketin päälle rusetin siistin ja lopullisen lopun muodossa.

En odottanut Bioshock 2:lta ennakkoon juuri mitään pitkälti yllä olevista syistä johtuen. Niinhän siinä taas vain kävi, että olin väärässä – ja urakalla. Hyvät naiset ja herrat, Pelaaja esittää: ”Lehtonen oppii ennakkoluulojen vaaroista, osa 52”.

Kymmenen vuotta myöhemmin

Heti alkuun varoitus: Bioshock 2 on jatko-osa sanan todellisessa merkityksessä. Se jatkaa ja syventää alkuperäisen pelin tarinaa ja tapahtumia, joten ensimmäisen pelin missanneet tuskin saavat sen tarinasta irti paljoakaan.

Kuten pelinsä pelanneet muistavat, alkuperäinen peli todella loppui yksiselitteisen tyhjentävästi: Frank Fontaine ja Andrew Ryan olivat vainaita, ja Ryanin pojan tarinakin katseltiin loppuvideossa päätökseensä saakka. Onkin siis kiva, ettei kakkososan kehitystiimi vetäissyt ahteristaan mecha-Fontainea tai muita yhtä tyhmiä ideoita, vaan oivalsi keskeisen totuuden: Bioshockin suurin tähti ei ollut Andrew Ryan tai pelin päähenkilö, vaan Rapturen vedenalainen kaupunki. Siellä oli tilaa muillekin tarinoille.

Tämä nimenomainen Rapture-tarina sijoittuu ajallisesti noin kymmenen vuotta Bioshockin tapahtumien jälkeen, mutta sillä on juurensa kauemmas menneisyyteen. Kuten kaikki jo tietänevät, pelaaja asetetaan pelissä jättimäisen Big Daddyn saappaisiin, eikä edes minkään tusina-isukin.

Pelaaja on nimittäin Subject Delta, se alkuperäinen Big Daddy -prototyyppi. Erinäisistä tapahtumista johtuen Delta pantiin jäihin vuosia sitten, ja uneen hän olisi jäänytkin, ellei Deltan alkuperäinen Little Sister ottaisi häneen telepaattista yhteyttä. Tyttö on kamalissa vaikeuksissa, ja vain Delta voi pelastaa hänet. Kuten Rapturen asukkaat huomaavat, edes itse helvetti ei pysty pitämään isää erossa tyttärestään.

Tarina on siis paljon henkilökohtaisempi kuin ensimmäisellä kerralla, ja ilahduttavasti Bioshock 2:n tiimi on myös saanut pelinsä tarinakaaren nousevaksi. Peli alkaa hieman vaisuissa tunnelmissa, mutta jo muutaman tunnin kohdalla olin täysin myyty ja peli vain korotti panoksiaan syöksyessään kohti hillitöntä loppuaan. Toisin kuin viimeksi, loppuratkaisun jälkeen olin täysin tyytyväinen pyyhkiessäni kyyneleitä silmäpielestäni.

Pitkä kiitos tulee myös siitä, että Bioshock 2:n tiimi uskalsi tehdä rohkeita valintoja peliä suunnitellessaan. Peli nimittäin asettaa pelaajan moniin todella erikoisiin ja yllättäviin tilanteisiin, joita en tietenkään spoilaa. Tarina käsittelee myös koko Big Daddy -projektin synkkiä alkuvaiheita ja monia unohdettuja salaisuuksia Rapturen rappion alkupäiviltä.

En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta Bioshock 2:n tarina pystyy seisomaan ylpeänä omilla jaloillaan edeltäjänsä rinnalla ja osittain pystyy jopa sitä parempaan ja tyydyttävämpään tarinankerrontaan. Eikä siinä vielä kaikki.

Akimbo Daddy

Oli Bioshock sitten mitä oli, se ei ollut kovin hyvä räiskintäpeli. Aseiden ja plasmidien hallinta oli hieman kömpelöä, ja näin pelin vapaasta ja monipuolisesta taistelusysteemistä sai täyden hyödyn irti vain veren, hien ja kyyneleiden kautta.

Bioshock 2 korjaa tämän heti kättelyssä, sillä Delta pystyy käyttämään asetta ja plasmidia yhtä aikaa. Näin mikään ei estä lanaamasta huonetta puhtaaksi jättimäisellä minigunilla samalla, kun toinen käsi syöksee tulipalloja splicereiden joukkoon.

Big Daddysta kun on kyse, Deltan aseistus on todellakin astetta järeämpi kuin viime kerralla, vaikka funktionaalisesti se toki on hyvin samanlainen kuin ennen. Ei kuitenkaan kannata aliarvioida puhtaan äijäfiiliksen vaikutusta pelin vetovoimaan. Minusta ainakin on hauskempi syöksyä vaahtosammuttimen kokoinen pora kädessäni sauhuten keskelle vihollisia kuin huitoa niitä jakoavaimella.

Sen verran aseita on muokattu, että Rapturesta löytyvät kustomointikojut tekevät niihin todellisia muutoksia. Kaikilla aseilla on kaksi perustason parannusta ykkösosan tyyliin, mutta kun ne on pultattu kiinni, aukeaa kolmas modausmahdollisuus. Se voikin sitten esimerkiksi kuumentaa niittipyssyn niitit niin kuumiksi, että ne räjäyttävät osuessaan viholliset liekkeihin.

Aseiden tavoin myös plasmidit ovat saaneet lisää lyijyä lahkeisiinsa, sillä niistäkin löytyy useita tasoja. Okei, niin löytyi ennenkin, mutta nyt lisätasot tuovat plasmideihin uusia efektejä. Esimerkiksi vanha tuttu liekki-plasmid muuttuu kakkostasolla tulipalloksi, joka sytyttää kerralla koko lauman splicereita. Kolmostasolla taas pystyy tulipallojen ohella muuttamaan kätensä liekinheittimeksi.

Lopputuloksena on peli, joka kannustaa pelaajaa kokeilemaan ja löytämään oman tyylinsä ja sitten panostamaan siihen. Itse tykkäsin heilua juuri poran ja liekki-plasmidin kanssa, ja pelin lopussa pystyin kustomoimaan itsestäni todella erikoistuneen porakoneen, joka muun muassa kimmotteli ammuksia vihollisten päälle poran terällä.

Kaikki tämä tapahtuu myös alustasta riippumatta mukavan juohevasti ja ilman tökkimisiä. Versiot kestävät vertailua toisiinsa, mitä nyt PlayStation 3:lla liekki- ja vesiefektit ovat vähän pahvisen näköisiä. Tämä ei silti latista kokemusta, sillä graafinen suunnittelu ja varsinkin pelin äänimaailma ovat prikulleen yhtä upeita kuin ennenkin.

Ihmeiden aika ei ole ohi

Bioshock 2 on siis selvästi aiempaa sujuvampi ja brutaalimpi pelikokemus, mikä yksistään nostaisi meikäläisen peukun kohti kattoa. Peli kuitenkin ottaa Big Daddy -asetelmastaan lisähupia irti, sillä uusi tapa kerätä adamia on vapauttaa Little Sister tämän suojelijalta ja kuljettaa häntä sitten itse kaupungissa tuikkimassa neulaansa kaduilla makoileviin enkeleihin.

Verityö ei suju ongelmitta, sillä tuoreen adamin haju houkuttelee paikalle kaikki alueen splicerit, ja epätoivoisen puolustustaistelun jälkeen joutuu vielä usein pomomatsiin Big Sisteriä eli Big Daddyn vihaista ja ketterää naisversiota vastaan. Ennen kuin kukaan huolestuu, kyse ei ole pelkästä tasa-arvosta, vaan siskoille löytyy tarinasta hyvä ja looginen selitys.

Hyvistä ja loogisista selityksistä huolimatta tarina vaatii varsinkin aluksi pelaajalta hieman hyväntahtoista yhteistyötä, sillä faktaahan on se, että kaikki kakkosen tapahtumat on pultattu alkuperäisen pelin tiiviin rungon päälle. Jos Sophia Lamb tuntuu hihasta reväistyltä pahikselta, sitä hän myös on. Itse pääsin järkytyksen yli nopeasti ja sen jälkeen peli toimi, mutta monille kynnys on ollut ylitsepääsemätön.

Kannattaa kuitenkin yrittää, sillä jos pelille antaa rehellisen tilaisuuden, ruosteisen kuoren alta paljastuu todellinen sydän ja paljon erinomaisia ideoita. En olisi ikinä uskonut, että tulen tätäkään sanomaan, mutta Bioshock on saanut arvoisensa jatko-osan. Se lienee yksi maailmanlopun merkeistä.

Myös moninpelaajille

Sitkeän nettiwhinen seurauksena Bioshock 2:ssa on myös moninpeli. Hieman yllättäen se on ihan viihdyttävää puuhaa, sillä mukana ovat kaikki tärkeimmät pelitilat modernien nettiräiskintöjen valikoimista sekä Modern Warfare -tyyppinen kokemustasosysteemi.

Ongelma on kuitenkin se, että pelaajat puuttuvat. Jo nyt, pelin ollessa kuumimmillaan, pelaajien löytäminen mihinkään muuhun pelitilaan kuin tappomatsiin oli käytännössä mahdotonta, ja siinäkin pyörivät ne samat tutut naamat. Verkkoviiveet ja muut ongelmat eivät auta asiaa.

Uusi Rapture, uudet haasteet

Rapture on viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut sisäänsä jos jonkinlaisia uusia eläviä, kun splicerit ovat mutatoituneet adam-addiktionsa seurauksena. Vanhat splicerit ovat oppineet uusia kikkoja, Big Daddyt saaneet uusia aseita ja kaupunki kokonaan uusia kauhuja. Brute-splicerit ovat gorillan kokoisia lihaskimppuja, jotka pystyvät painimaan Big Daddyn kanssa. Alpha-mallit taas ovat muinaisia, epäonnistuneita Big Daddy -prototyyppejä, jotka ovat tulleet hulluiksi vuosien aikana.

Taistelussa auttaa uusi tutkimussysteemi, jossa kuvataan taistelua videokameralla. Tarpeeksi hyvien suoritusten jälkeen opitaan kokonaan uusia liikkeitä ja kerätään uusia plasmideja.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:173]

Miten ennakkoluuloilta olisi voinut välttyä? Pelihahmona Big Daddy, jonka sukelluskypärän takana joutui kärsimään ensimmäisen pelinkin lopussa. Moninpeli? Älkää nyt viitsikö.

Kun tarina lähtee kunnolla käyntiin, on pelaajalla käsissään BioShock-nimeä ylpeästi kantava teos, jonka huippuhetkiä muistelee lämmöllä vielä pitkään. Aluksi Big Daddy laahustaa huolestuttavan kankeasti pitkin pelin ensimmäisiä käytäviä aseenaan vain ankea pora, mutta ei aikaakaan, kun pelaaja ampuu, syöksyy, teloittaa sähköllä ja hakkeroi yhtä aikaa. Taistelusysteemiin on todella tullut lisää lihaa luiden ympärille, sillä laajentuneen asearsenaalin myötä pelaajalla on paljon enemmän erilaisia toimintatapoja. Tosin pelin alusta loppuun turhauttaa se, että uljas pelihahmomme on hauraampi kuin suurin osa Rapturen friikeistä.

Hauskasti Modern Warfaren ja TimeSplittersin yhdistelmältä tuntuva moninpeli oli toki tarpeeton lisä, mutta se ei onneksi ole vaikuttanut itse pääpeliin. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ollut niin innoissani mistään jatko-osan uutuuksista, kuten meren pohjassa kävelemisestä tai isosiskoista, vaan halusin vain palata Raptureen. Se on yksi hienoimmista ympäristöistä, joita peleissä on nähty.

9/10
Lisää luettavaa