BioShock Infinite on poliittisesti värittynyt peli samassa mittakaavassa kuin paavi on hengellisistä asioista kiinnostunut miekkonen. Ken Levinen ja Irrational-studion kurkistus Rapturen kosteaan dystopiaan vuonna 2007 tökki oikeistofilosofiaa kaiken muun ohessa, mutta jatko-osassa viesti on hienovarainen kuin naamaan iskevä nyrkki: jos USA:n sisäpolitiikka jatkaa ahneuden ja syrjinnän raiteilla, matka loppuu pimeällä ja verisellä pysäkillä. Toisin kuin peliviihteessä yleensä, rasismin ja uskonnollisen kiihkoilun kaltaisiin aiheisiin ei tartuta nöyrän pelokkaasti vertauskuvien kautta. Jo alussa nähdään, kuinka huppupäinen klaanilainen kiduttaa hengiltä siirtotyöläistä.
Pelaajan ikkuna vaihtoehtoiseen historiaan 1900-luvun alussa on yksityisetsivä Booker DeWitt, jonka on velkansa kuittauksena haettava salaperäinen tyttö Columbiasta, lentävästä kaupungista, joka on tehnyt uskonnon oikeisto-USA:n kolmesta peruspilarista. Sodasta, teollisuudesta ja perustuslaista ammentavaa kansaa johtaa Jumalan nyrkkinä muhevapartainen profeetta Zachary Comstock. Saarnaaja tietää liikaa ja on Bookerin tiellä seurakuntineen.
Columbia ei ole Rapturen tavoin kuolleen kaupungin raato vaan elävä ja kullanhohtoinen steampunk-utopia, vaikka pian nenässä tuntuu lahojen perustuksien löyhkä. Tärkeä poikkeama BioShock-kaavasta onkin se, että vastassa ei ole hulluksi tulleita syyntakeettomia mutantteja, vaan ulkopuolisiin nihkeästi suhtautuvia fundisporvareita. Niinpä sotaveteraani Booker tykittää hengiltä valtavia laumoja poliiseja, sotilaita ja Klaanin huppuveikkoja, jotka epäilevät sankaria kieroutuneen uskonsa antikristukseksi.
Columbia on jo ensisilmäyksellä valoisa, upea ja yksityiskohdilla täytetty paikka, jonka historiaan voi tutustua lukuisissa propagandadokkareissa. Vaikka ympäriinsä voi liikkua talojen seinustoilla roikkuviin raiteisiin kiinnittyvällä taivaskoukulla, outouden tunne ei ole niin vahva kuin pimeässä ja veden ympäröivässä Rapturessa. Peli etenee ensimmäiset pari tuntia uneliaalla puolivaihteella, jolloin ihmetellään kaunista arkkitehtuuria sekä kauhistellaan virallista lastenröökiä posket lommolla imeviä nuorukaisia ja anarkisteista sekä väärärotuisista varoittelevia tiedotuksia.
Iso vaihde lyödään silmään vasta, kun Booker saa mukaansa etsimänsä Elizabethin, josta Levine ja kumppanit ovat tahtoneet Half-Life 2:n Alyxin veroista seuralaista. He ovat onnistuneet. On hyvä tiedostaa, että BioShock Infinite pyörii täysin Elizabethin ympärillä. Tämä on hänen tarinansa – ei Bookerin eikä pelaajan eikä edes Columbian. Elizabethin ansiosta kaupunki on kuitenkin kiinnostavampi paikka. Koko ikänsä vankina ollut tyttö innostuu, ihastuu ja järkyttyy kaupungin ihmeistä samalla, kun elämän kolhima Booker näkee kaiken kyynisemmin. Päähenkilöiden keskinäinen pomputtelu tekee Columbiasta aidon, ja suuruudenhulluihin kulisseihin nähden on hullua, kuinka kaikki parhaat hetket ovat sankariparin pieniä ystävyyden pilkahduksia.
Pelihahmonakaan Elizabeth ei jää avuttomaksi neidoksi, vaan hän on Bookerin elämänlanka taistelussa. Tyttö heittelee ammuksia, rahaa ja ensiapupaketteja aina sopivasti tarpeen tullen, eikä häntä tarvitse puolustaa tai odotella. Myöhemmin Elizabeth tarjoaa erikoisempaa apua, joka muuttaa pelaajan tavan katsella taistelukenttää. Aina hän on luotettava ystävä, jota kaipaa takaisin pelin yksinäisinä hetkinä.
Infinite on siis ensimmäistä BioShockia tunteikkaampi kokemus, mutta se on lisäksi tarinana huomattavasti kunniahimoisempi. Peli jonglööraa kolmen juonipallon kanssa. On Columbian politiikka sekä historia, Bookerin ja Elizabethin suhde sekä koko BioShock-universumia luotaava korkealentoinen scifitaso. Huikeita ideoita täyteen ahdettu peli pursuaa pian kuoristaan kuin tuomittu nakkimakkara, eivätkä tekijät ehdi pohdiskella kaikkea loppuun asti uusien ideoiden rymistessä tielle. Valitettavasti niin käy myös alun yhteiskuntapohdiskelulle, joka ei onneksi ole aivan niin yksipuolista kuin ensin vaikuttaa.
Kunnianhimoinen Infinite on ensimmäistä BioShockia suoraviivaisempi puhtaasti pelinä. Poissa ovat hiiviskely- ja roolipelivaikutteet, hakkerointi ja aseiden sekä kykyjen kehitysvalinnat. Nyt vastaan tulee yhä uusia aaltoja melko tavanomaisia vihollisia, jotka tapetaan tutunoloisilla aseilla ja superkyvyillä. Pelin kulku on suoraviivaista ja vanhakantaista räiskintää, jossa on kieltämättä jämäkkä ote. Jo perus-Mauserin kumeassa paukkeessa on sitä jotain, vaikka osa vihollisista nielee liikaa luoteja heilahtamatta. Peleille ominaisella jakomielisyydellä Infinite muistuttaa verilöylyn keskellä, ettei tappaminen lopulta johda hyvän äärelle.
Huhuttu vaikea kehitystyö näkyy siinä, kuinka Infinite ei ehdi ottaa pelattavuuden osalta kaikkea irti uutuuksistaan. Se esittelee huikean vihollisen, joka olisi toisessa räiskinnässä kohokohta, mutta olento unohdetaan jo vartin kuluttua. Taivaskoukkujen käyttö liikkumiseen mullistaa pelaajan liikkumisen. Parhaat kentät ovat useamman korttelin kokonaisuuksia, joissa taistelu nousee katoille ja laskee takaisin katutasolle sekunneissa täysin hallitusti, mutta vain muutama taso on suunniteltu täysin raiteiden ehdoilla. Perusvaikeudella peli on hyvin helppo ja liiankin haasteetta etenevä, vaikka parissa kohdassa vaikeus nousee kuin turboahdettu zeppeliini. Osa suunnitteluratkaisuista suorastaan kummastuttaa. Booker saa erikoiskykyjä kenttään kätketyistä vaatekappaleista, joten muotihousut voivat lisätä kranaattien räjähdystehoa.
Columbian taiteessa ja arkkitehtuurissa on sellaista rikkautta ja yksityiskohtien määrää, että ikääntyvien konsolien tekniikka on kovalla koetuksella. Testatussa Xbox-versiossa upea taidesuunnittelu ja arkkitehtuuri uhkaavat muuttua läheltä katsottuna pikselimössöksi, ja lopun massiivisissa taisteluissa ruudunpäivitys on kaukana taivaallisesta. Nämä ongelmat valuvat onneksi taustalle yhä uusia käänteitä vyöryttävän tarinan takia, mutta yhtä hyvin kauttaaltaan ylivertaisen äänimaailman ansiosta. Mekanisoitujen vihollisten iskulauseet, metalliraiteiden kalina ja kaikkein pelottavimman vihollisen kirkaisut porautuvat aivoihin. Columbian aikalaismusiikki, uudelleensovitetut poplaulut ja hengelliset rallit ovat varmasti mielessä taas, kun valitaan vuoden 2013 parasta pelimusiikkia.
Yllättävän riisuttu ja virtaviivainen pelattavuus, tarinan ajatusähky tai rajojaan kokeileva tekniikka eivät lopulta heiluta tätä pilvilinnaa, sillä pelin heikkoudet on helppo antaa anteeksi, koska ne ovat seurausta tekijöiden kokeilunhalusta ja kunnianhimosta. Vanhemmat ja ensimmäisen BioShockin suoraviivaisuudesta kimpaantuneet System Shock -fanit eivät tästä pidä. BioShock Infinite onkin peli ennen kaikkea niille, jotka haluavat pelien valtavirrasta poikkeavan ja ajatuksia herättävän tarinan, jonka käänteitä ei voi arvata etukäteen. Se on myös yksi harvoista suurpeleistä, jotka eivät nuupahda viime hetkillään. Kun viimeinen luoti on ammuttu ja ruudinsavu hälvenee, pelaajalle annetaan vihdoin vastauksia pitkässä ja kauniissa epilogissa, joka tulkinnasta riippuen joko sulkee BioShock-unversumin lopullisesti tai avaa uusia ovia. Monet langanpätkät pitää lisäksi solmia yhteen omassa mielikuvituksessa.
Piti näistä vastauksista tai ei, yksi asia on varma. Elizabethia tulee ikävä.