Rapture ei kuole koskaan
Ihmeellisintä BioShock-sarjassa on se, ettei se sortunut pelien vedenalaisen Rapture-kaupungin tavoin kuin korttitalo. Jälkiviisauden valossa se on ideoiden, teemojen ja pelityylien sillisalaatti, jonka ei pitäisi toimia, mutta niin se vain toimii.
Ensimmäinen peli on se, mihin muita verrataan: räiskintä, jossa tarina ja hidas pelattavuus ovat tasapainossa. Uuden miehistön tekemä ja aliarvostettu kakkososa on vähemmän kunnianhimoinen kässärin tasolla, mutta puhtaasti pelinä se on sarjan vahvin. Kolmas, BioShock Infinite, vie heilurin vastakkaiseen suuntaan, ja kunnianhimoisesti haahuileva tarina syö pikkuhienoudet toiminnasta. Erityisesti kolmososa tuntuu ihmeen erilliseltä, kunnes viimeinen lisäsisältötarina eli Burial at Sea sitoo kaiken yhteen kahjon scifitemppuilun kautta.
Infinite on sen verran tuore tapaus, ettei se ole muuttunut miksikään. Vuosia väännetty, joka suuntaan rönsyillyt ja mielipiteitä syystäkin jakanut seikkailu on sarjan heikoin, eikä sen pariin ei oikeastaan tee mieli näin lyhyen tauon jälkeen. Mutta miten ovat selvinneet ajan hampaasta vuoden 2007 BioShock ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt kakkososa? Erittäin hyvin, mutta niitä onkin restauroitu.
Jos joku on onnistunut tähän asti välttämään ykkösosan juonipaljastukset, onneksi olkoon. Pelaaja on heppu, joka tipahtaa lentokoneella salaperäisen vedenalaiseen kaupunkiin, jossa hienosti saarnaava bisnesmies Andrew Ryan myy unelmaa vapaudesta. Sen enempää ei kannata tietää. Peli ruiskutti politiikan räiskintägenreen grillaamalla jenkkilän oikeistolaitaa, jonka mielestä maailma on paratiisi, kunhan (rikkaat) ihmiset saavat kahmia rahaa ilman esteitä.
Blind Squirrel Gamesin uusioversio näyttää tyypillisen remaster-tapaan siltä niin kuin pelaajat näkevät sen ajan kultaamissa muistoissa. Se tarkoittaa runsasta tekstuurien uusintaa, joka on yleisesti ottaen aika onnistunutta. Oudompaa on se, että joitakin graafisia tehosteita on muutettu ja vaihdettu, ja mukana on jopa uusia bugeja. Peli ei aikoinaan pyörinyt konsoleilla kunnon tahdilla, joten melko tasainen 60 fps:n nopeus on iso muutos. Ykkösessä on myös ainoa uusi sisältö eli pelin sisälle kätketty kehittäjien kommenttiraita, jossa pureudutaan taustoihin sarjan naamaksi nousseen Ken Levinen johdolla.
Kakkososan uudistukset ovat hienovaraisempia. Suurin ero on valaistuksessa, joka on osin parempaa, mutta mukana on myös kyseenalaisia ratkaisuja. Yleisesti synkempi ja tummempi valaistus muuttaa pelin tunnelmaa ja kauhistuttaa puristeja.
Kun sarjan pelit asettaa kokoelmassa riviin, BioShock 2 erottuu edukseen. Se on parempi peli kuin aikoinaan myönnettiin, ja pelisarjaa täyttävä verinen taistelu on siinä parhaimmillaan. On vain päästävä ohi alkukankeudesta, sillä ohjaksissa on sarjan kansi-ikoni, Big Daddy -köriläs, jonka alkukantainen tuhovoima avautuu vasta monen pelitunnin jälkeen. Kakkos-Bio täydentää hienosti Rapture-kaupungin menneisyyttä ja sen puuttuvia paloja. Pieni latausseikkailu Minerva’s Den on nerokas tarina, johon tiivistyvät BioShock-pelien vahvuudet.
Grafiikan huoleton uudistaminen erityisesti ensimmäisessä pelissä voi inhottaa faneja, mutta on siitä muutakin etua kuin puhdas silmänilo. Yhtenäisemmältä näyttävät pelit tuntuvat luontevammilta pelata putkeen yhdessä valtavassa BioShock-maratonissa. Sarjan pelit ovat heikoimmilla hetkilläänkin hyviä, mutta maailmaa ne eivät lopulta muuttaneet, eikä BioShockilla ollut sitä uumoiltua vaikutusta räiskintöjen ja toimintapelien kehitykseen. Ken Levinen unelma astetta fiksummista ammuskeluista jäi CoDien ja Battlefieldien jalkoihin aivan niin kuin Andrew Ryanin utopia hukkui Atlantin pohjaan.