Black / Arvostelut / pelaaja.fi

Black

21.04.2006 // Kirjoittanut: Riot
110

Olen pelannut Blackin läpi kaksi kertaa. Lisäksi olen katsellut muutaman kaverini pelaavan sitä täysin tohkeissaan.

On kuitenkin vaikea kaivaa Blackista esille sen ydintä: mikä tekee siitä niin hyvän pelin. Siinä ei ole esimerkiksi sellaisia helposti esille tuotavia erikoisempia ominaisuuksia, kuten Metal Gear Solid 3:n omalaatuista hahmokaartia ja huumoria, Half-Life 2:n kunnianhimoista fysiikkamallia tai Burnoutin hillitöntä vauhtia ja kolareita.

Sen sijaan Burnoutitkin tehnyt englantilainen Criterion tekee Blackissa lukemattomia yksinkertaisia asioita todella hyvin.

Toteutuksen huolellisuudessa Black kuuluu samaan luokkaan Halon ja GoldenEyen kanssa. Erinomaisesti toimivan ohjauksen ja hengästyttävän toiminnan osalta se on näiden pelien hengenheimolainen. Black näyttää ja kuulostaa upealta, ja mikä tärkeintä, sitä on hauska pelata. Vain kokonaisuutena se ei kilpaile mainittujen pyhien teosten kanssa.

Fyysisyys paistaa läpi koko Blackista. Hahmon liikkeissä on sopivaa raskauden tuntua, ja perinteistä 3d-räiskintää hitaampi liikkumisnopeus on sopiva.

Ampuminen on Blackissa nautinto – pelaaja rakastuu aseisiinsa. Kun sain käsiini M-16:n ja myöhemmin G36C-rynnäkkökiväärin, en tohtinut luopua niistä. Raketinheitin, haulikko ja Magnum ovat tehokkaampia ja moneen tilanteeseen paremmin sopivia vaihtoehtoja, mutta erityisesti pelin kahdella rynnäkkökiväärillä ampuminen tuntuu vaan niin pirun hyvältä. Aseet miellyttävät aina latausanimaatioista niiden tuottamaan ääneen ja aiheuttamaan tuhoon. Ammuksia on aina reilusti, ja mukana voi kantaa kahta asetta sekä kranaatteja.

ITÄ-EUROOPPA PALAA

Blackin takautuvasti kerrotut tapahtumat sijoittuvat synkkiin itäeurooppalaisiin maisemiin. Pelaaja tekee tuhojaan tehtaissa, rakennusalueilla, silloilla ja metsissä. Näistä yllätyksettömiltä kuulostavista ratkaisuista on saatu paljon irti.

Black näyttää alusta loppuun kalliilta Hollywood-toimintaleffalta. Autenttisuuden sijaan ympäristöt on suunniteltu näyttämään tyylikkäiltä ja visuaalisesti kiinnostavilta, samaan tapaan kuin Michael Bayn elokuvat. Tiedättehän: auringonvalo siivilöityy joka paikasta vaikkei pitäisi, ilmassa leijuu pölyä, koska sekin näyttää siistiltä, ja räjähdysherkkää tavaraa löytyy sieltä täältä. Kaikki ulkoasun ratkaisut on tehty tunnelmaa tukemaan.

Ympäristöihin vaikuttaa myös pelaajan toiminta. Taistelut romuttavat ympäristöjä, sillä jokainen luoti jättää jälkensä. Paljon on myös puhuttu siitä, kuinka lähes kaiken voi ampua palasiksi. Homma ei ole jäänyt puolitiehen, vaikka kaikki ei toki tuhoudu.

Muutama vuosi sitten julkaistussa Red Factionissa oli mahdollista muokata ympäristöä räjähteillä ja ampumalla, mutta kovin rajoittuneesti. Kallion louhiminen dynamiitilla ei myöskään ollut erityisen siistiä.

Blackissa keskitytään siistiin: kun ammun sarjan luoteja valtavaan bensasäiliöön, se räjähtää ruutua vavisuttaen, ja paineaalto tuhoaa lähimaastossa olevat miinat, jotka puolestaan sinkoavat ilman halki muutaman vihollissotilaan. Kaikki tapahtuu tietysti helvetinmoisen metelin kera.

Blackissa on myös tyylikkäimpiä räjähdyksiä, joita olen peleissä nähnyt. Criterion voisi harkita räjähdyksiensä lisensoimista osana Renderware-pelimoottoria.

PINTAA SYVEMMÄLLE

Demoa ja ennakkoversiota pelatessani olin huolestunut siitä, riittäkö pelkkä orgastinen toiminta viemään pelin kunnialla alusta loppuun. Nyt sanon, että vastaus on kyllä.

Pelaaminen ei ole niin yksipuolista kuin aluksi vaikuttaa. Criterion ei kuitenkaan ole onneksi tunkenut mukaan muodikkaita hiiviskelyosuuksia tai turhia härveleitä. Sen sijaan tekijät ovat osanneet annostella toimintareseptinsä oikein läpi pelin.

Hyvä tehtäväsuunnittelu tai pikemminkin rytmityksen ja tilanteiden vaihtelu pitävät pelaamisen yllätyksellisenä alusta loppuun. Ensimmäinen kenttä on pelkkää ammuskelua, mutta jo toisessa ympäristön laajuus ja tulitaistelujen erilaisuus yllättää.

Eri kentissä vallataan siltaa kiihkeän tulitaistelun saattamana, ryömitään hautausmaalla tarkka-ampujan napsiessa hautakiviä pelaajan pään ympäriltä ja välillä taas raivataan tie metalliromuttamon läpi kahden tekoälyn ohjaaman taistelijan kanssa.

Ensimmäistä tasoa lukuun ottamatta Blackin yhdeksän kenttää kestävät jokainen noin 45 minuuttia. Jokaisessa on muutama kohtaus, jossa pelaajan eteneminen pysäytetään hetkeksi, käännetään nupit kaakkoon ja pistetään täysi tohina päälle. Vihollisia saapuu aalto toisensa jälkeen, räjähdykset ovat entistä suurempia ja toiminta hektisempää. Huippukohdat rakentuvat aina näiden pätkien ympärille, mutta tylsiä hetkiä ei mahdu väliinkään.

SUOJAAN!

Silmitön, aggressiivinen räiskiminen ei Blackissa riitä. Suojaa on osattava käyttää, ja pelissä onnistutaan usein luomaan fiilis siitä, kuinka nyt ollaan täysin kusessa ja yksin.

Vihollisia on niin perkeleesti! Kädet hikoilevat! Seuraava tallennuspiste on vielä varmasti niin kaukana, ja ammukset ovat tehokkaista aseista vähissä. Seinät hajoavat palasiksi, kun yritän ehtiä ladata uutta asetta, ja henkimittarissa on vain jämät jäljellä.

Blackissa toistuu tilanne, jossa pelaaja on selkä seinää vasten tukalassa tilanteessa, mutta jotenkin sitä onnistuu selviämään eteenpäin. Silloin fiilis on euforinen.

Jokainen kenttä on käytännössä jaettu kahteen tai kolmeen tallennuspisteeseen. Jos sattuu kuolemaan melkein puolivälissä tai tehtävän lopussa, saattaa joutua aloittamaan uudestaan hyvinkin kaukaa. Se on turhauttavaa, mutta estää pelaajaa ramboilemasta liikaa.

Normal-vaikeustasolla peli on reilu, eikä Hard-vaikeustaso sekään ole mahdoton.

Ensimmäisen Tomb Raiderin tapaan Blackissa käytetään vain vähän musiikkia, mutta oikeissa kohdissa. Useimmiten musiikinpätkät käynnistyvät pelaajan saapuessa tiettyyn paikkaan tai onnistuessa suorittamaan jonkin tehtävän välietapin. Musiikki on hyvin mahtipontista ja televisiosarja 24:n hengessä tehtyä.

JATKOA ODOTETAAN

Black ei tee 3d-räiskinnöille aivan sitä, minkä Burnout teki autopeligenrelle, mutta sen perusasioihin keskittyvä suunnittelu tuntuu raikkaalta.
Moninpeliä ei koskaan luvattu eikä haluttu tehdä, mutta yhteispeliin keskittyvä pelitila olisi ollut todella tervetullut ominaisuus.

Pääasiallisten tehtävävaatimusten ohella pelaajat voivat – ja korkeammilla vaikeustasoilla heidän täytyy – suorittaa sivutehtäviä, mutta nämä ovat heppoisia. Tehtäviksi kutsutaan esimerkiksi muutaman tietokonepäätteen ampumista, salaisten papereiden nappaamista pöydältä tai seinältä ja piilotetun aseen löytämistä. Haastetta ei ole. Tältä osa-alueelta olisin toivonut enemmän, jotta se antaisi paremman syyn laajojen kenttien tarkemmalle läpikoluamiselle. Uudelleenpelaaminenkin olisi näin mielenkiintoisempaa.

Tapahtumille kehystä antavat juonikohtaukset ovat visuaalisesti näppärästi toteutettuja, mutta niiden sepittämä tarina jää hattaranohueksi. Välivideot näyttävät rankan editointinsa ja tyylitellyn ulkoasunsa ansiosta aluksi tietokoneanimaatiolta, mutta ovatkin live action -kohtauksia.

Tarina ei lopeta peliä tyydyttävällä tavalla, ja peli tuntuukin loppuvan huiman lopputaiston jälkeen kuin seinään. Lopputekstien lipuessa ruutuun pelin odottaisi vielä jatkuvan.

Criterion saavuttaa Blackilla juuri sen, mihin se tähtäsikin. Tässä on tiukka paketti sukupolvensa parasta Hollywood-toimintaa, mutta samalla pelin tiukasti rajattu toiminta ja suoraviivaisuus voivat olla pettymyksiä.

Viihdearvoltaan Black on erinomainen kokonaisuus. On vaikea uskoa, että sitä enää vanhentuvilla koneilla ylitetään.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:9]

Pikkuvirheet ovat hermostuttavia. Niitä on Blackissa todella vähän – ja varmaan juuri siksi ne pistävät silmään. Jäin tasan kerran peliä läpi pelatessani jumiin, kun en tajunnut vyöryttää kranaateilla rikki rakennuksen edustaa.

Eräässä kentässä tuppasin kuolemaan, kun vihollisia ilmestyi kimppuuni tyhjästä samassa tilassa kuin itse linnoittauduin.

Pelin ”sivutehtäviin” liittyy pahin puute. Hard-vaikeustasolla pelaaja saattaa ohittaa vahingossa liian monta sekundaaritavoitetta, ja sen takia kenttä voi olla puolivälin tallennuspisteellä jo läpäisemättömissä. Peli ei kuitenkaan anna siitä mitään varoitusta, vaan ratkaistun kentän lopussa voikin tulla tylysti viesti: ”Mission failed”, epäonnistuit. Miksi? Koska en ampunut kappaleiksi yhtä tietokonetta, joka sisältää vaikkapa todisteita Guantanamon vankien kidutuksesta.

Esimerkki kertoo myös pelin juonen tasosta. Black olisi toiminut paremmin, jos siitä olisi karsittu rehdisti koko tarina ja annettu vain pelaajan ampua maailman pelastamiseksi. Takaumakerronta ei myöskään mielestäni toimi pelissä, koska pelaajan tekemiset tapahtuvat nyt, eivät menneisyydessä.

Todennäköisesti Blackin ykkösosa onkin vasta konseptidemo, jolla todistetaan julkaisijalle, että Hollywood-mäiskettä kannattaa konsoleille tehdä. Ja kyllä kannattaa: aivot narikkaan, nupit kaakkoon – tässä rymisee täysihintaisen pelin arvosta, jatko-osaa odotellessa.

8/10

Kommentit

Käyttäjän feldon kuva
feldon

Ihan viihdyttävä putkijuoksu. Ja nätti!

Käyttäjän Harri_Pelaaja kuva
Harri_Pelaaja

Pettymys. Odotukset liian korkealla?

Käyttäjän mamphy kuva
mamphy

Tykkäsin todella paljon, paras yritys ympätä ku

Käyttäjän Fraeon kuva
Fraeon

Peruskivaa putkiräimettä.

Käyttäjän tombbi kuva
tombbi

Huippu viihdyttävää räiskintää...

Käyttäjän jmn89 kuva
jmn89

Ihan tavallinen räiskintä.

Käyttäjän Big Boss kuva
Big Boss

Ihan ok, ei mitään erikoista.

Käyttäjän MSX2 kuva
MSX2

Aika tylsä ja lyhyt. Karvas pettymys

Käyttäjän migge kuva
migge

Kertakaikkisen näyttävä perusräiskintä.

Käyttäjän pizzza44 kuva
pizzza44

hienot räjähdykset

Nostoja