Numeroita ja noppatuuria saksalaisittain
Jos kuulut niihin pelaajiin, jotka muistelevat kaiholla yli 40-tuntisia seikkailujaan alkuperäisen Neverwinter Nightsin ja Baldur’s Gaten parissa tai jotka ovat ihastuneet Dark Soulsin ja Dragon’s Dogman tyylisiin haastaviin ja synkkiin uudempiin peleihin, kannattaa jatkaa lukemista. Blackguards voi hyvinkin olla uusi roolipeli juuri sinulle.
Blackguards on häpeilemättä vanhan koulukunnan vuoropohjainen roolipeli niiden heikkouksia ja vahvuuksia myöten, eikä ihme, sillä se pohjautuu saksalaiseen Das Schwarze Auge– eli The Dark Eye -nimiseen pöytäroolipeliin. Sen maailmasta Aventuriasta on ennenkin nähty tietokonepelejä Realms of Arkania– ja The Dark Eye -sarjoissa, mutta Blackguards on oma itsenäinen kokonaisuutensa.
Blackguardsia ja sen tarinaa mainostetaan synkäksi, mutta itse sanoisin sen enemmänkin edustavan kuraa ja rapaa saksalaisittain eli sisältävän enemmän harmaan eri sävyjä. Peli alkaa fantasiaroolipelien perinteitä kunnioittaen vankityrmästä, jossa pelaajan päähahmo viruu syytettynä murhasta, jota hän ei – tiettävästi ainakaan – ole tehnyt. Pakoon on päästävä, ja samalla mukaan liittyvät ensimmäiset kumppanit, lipevä naistenmiesvelho Zurbaran sekä lohikäärmeitä joka puolella näkevä töykeä kääpiö Naurim. Tavoitteena on puhdistaa pelihahmon maine ja selvittää, mitä oikein tapahtui. Se on tietenkin hankalaa, kun koko ryhmä on lainsuojattomia, joiden päästä on luvattu palkkio.
Sankarit eivät ole siis pelastamassa maailmaa hyvää hyvyyttään, vaan toimivat enemmän tai vähemmän itsekkäistä syistä. Pelissä ei ole minkäänlaista moraalimittaria, vaan pelaaja tekee päätarinassa olevissa haarakohdissa päätöksiä oman mielensä mukaan. Päätökset vaikuttavat kiitettävästi ja välillä myös yllättävästi tarinan kulkuun, mikä antaa hyvän syyn pelata peli läpi toistamiseen. Lukuisat sivutehtävät tarjoavat lisää tekemistä tai ongelmia – katsontakannasta riippuen. Kaikkiaan oman rosvojoukon ohjastaminen hyvin taustoitetussa pelimaailmassa on mukavaa vaihtelua tavalliseen kirkasotsaiseen fantasiasankarointiin.
Pelin ydin on tarinan lisäksi hahmonkehityksessä ja vuoropohjaisissa taisteluissa. Taisteluja on paljon, ja jokainen niistä on käsin suunniteltu eikä satunnaisesti luotu. Siksipä monet heksaruutuisista taistelukartoista sisältävätkin monenlaisia mahdollisuuksia vuorovaikuttaa niistä löytyvien esineiden tai asioiden kanssa. Monet taistelut saattavatkin tuntua aluksi ylivoimaisilta, ennen kuin tajuaa, miten niissä pitää hyödyntää kartalta löytyviä erikoisuuksia. Taisteluissa onkin ajoittain jopa pulmapelin tuntua, mutta vihjeitä ratkaisuihin ei juuri jaella. Tämä voi helpompiin nykypeleihin tottuneista tuntua välillä turhauttavalta.
Taistelujen ulkopuolella liikutaan maailmankartalla nopeasti paikasta toiseen ilman turhaa vaeltelua. Erilaiset tapahtuma- ja seikkailupaikat avautuvat kartalle aina tarpeen mukaan. Myös luolastoissa ja muissa suuremmissa paikoissa liikutaan vastaavalla tavalla toimivan minikartan avulla, joskin niissä on tiukemmin määrätyt kulkureitit. Kylissä ja kaupungeissa puolestaan valitaan kaupunkinäkymästä suoraan paikat, joissa haluaa käydä, kuten parantaja, majatalo, seppä, kouluttaja tai tiettyihin tehtäviin kuuluvat tapahtumapaikat.
Itseäni tällainen suhteellisen suoraviivainen liikkuminen ei haitannut, sillä pelin painotus on joka tapauksessa varta vasten suunnitelluissa taistelukartoissa satunnaisesti luotujen sijaan. Tärkeämpää on pitää ryhmä toimintakunnossa, varustaa hahmot oikein niiden vahvuuksien mukaan ja tyhjentää reput tarpeettomasta tavarasta tasaisin väliajoin. Ryhmän on usein myös leiriydyttävä luolastoissa tai kaupunkien ulkopuolella, mikä taas edellyttää, että repusta löytyy tarpeeksi ruokaa.
Koska peli perustuu saksalaiseen pöytäroolipeliin, ei liene ihme, että sen hahmonkehitys on huikean monipuolista ja monimutkaista. Hahmoja ei sinänsä ole sidottu mihinkään tiettyyn hahmoluokkaan, vaan kokemuspisteitä voi jakaa vapaasti eri arvoihin, kykyihin, asetaitoihin ja taikoihin. Kaikista hahmoista voi rakentaa mieleisensä, mutta virheitäkin voi tehdä. Monet kalliit valinnat voivat jälkikäteen osoittautua turhiksi, kun ei vielä aivan ymmärtänyt kaikkien hahmon muuttujien keskinäisiä suhteita tai vaikutuksia, eikä pisteitä voi jakaa uudelleen. Niinpä maksimoijat saavat enemmän irti hahmokehityksestä vasta toisella pelikerralla. Aloittelijoiden onneksi peli tarjoaa alussa mahdollisuuden valita kolmesta valmiista arkkityypistä – metsästäjä, soturi tai velho – jos ei ole valmis luomaan hahmoaan tyhjästä.
Kaikki aseiden, panssareiden ja muiden varusteiden sekä hahmon lukuisten ominaisuuksien numeroarvojen kanssa kikkailu onkin taatusti niiden tosiroolipelaajien mieleen, jotka naurahtavat kuivasti Mass Effectin tai Dragon’s Age 2:n hahmonkehitykselle. Sama monimutkaisuus jatkuu taisteluissa, joissa hahmojen ja aseiden kyvyistä pitäisi ottaa kaikki irti. Pöytäroolipeliin pohjautumisessa on kuitenkin yksi selvä miinus, joka taatusti rassaa monia nykypeleihin tottuneita: onnen vaikutus. Taistelu ja kaikki niissä tapahtuva perustuu onnistumisprosentteihin ja nopanheittoihin. Monesti voiton ja häviön ratkaiseva tekijä on yksinkertaisesti vain se, onnistuuko joku hahmo 38 prosentin todennäköisyydellä varustetussa heitossa. Se on toki vanhaa koulukuntaa, mutta tuntuu välillä epäreilulta. Taistelut ovat vaikeita, jos ei osaa ottaa riskejä.
Blackguards on todellisten roolipelaajien roolipeli, eikä se edes yritä vedota laajempaan yleisöön. Siinä on kaikin tavoin miellyttävä tuulahdus mennyttä, joka vikoineenkin tuntuu nykypäivän toimintapainotteisten ja virtaviivaistettujen roolipelien rinnalla sopivan raikkaalta. Monista pelaajista se voi kieltämättä vaikuttaa jo vanhentuneelta, mutta siitähän pelissä juuri onkin kyse.