Vankityrmästä valtaistuimelle
Tasan vuosi sitten Pelaajassa arvosteltu saksalaisroolipeli Blackguards (7/10) tarjosi piristävää vaihtelua fantasiapelien perinteiseen maailmanpelastamiseen ja puhtoisiin sankareihin keskittymällä niiden sijaan itsekkäisiin antisankareihin sekä kuraiseen ja rapaiseen pelimaailmaan. Jatko-osa jatkaa samoilla linjoilla.
Pelihahmoa ei tällä kertaa luoda tyhjästä, vaan päähenkilönä toimii Cassia-niminen nuori nainen, joka joutuu tuntemattomasta syystä vuosiksi vankityrmään. Tyrmässä hän menettää pikkuhiljaa järkensä ja onnistuttuaan lopulta pakenemaan janoaa vain päästä hallitsemaan valtakuntaa edes yhdeksi päiväksi kostaakseen kaikille. Apuun hän värvää ykkösosan eloonjääneet antisankarit, joita elämä on ykkösosan jälkeen kohdellut vaihtelevasti.
Täysin omaa hahmoa ei siis pääse tekemään, mutta Cassian taitojen ja kykyjen kehittäminen on täysin vapaata, joten hänestä voi rakentaa sellaisen pelihahmon kuin haluaa. Suurempi pettymys on se, että muut ryhmäläiset ovat vanhoja naamoja eikä uusia tuttavuuksia ole – paitsi jos tietenkin tykästyi ykkösosan Zurbaran-velhoon, Naurim-kääpiöön tai Takate-taistelijaan.
Pelin Das Schwarze Auge -pöytäroolipeliin perustuva sääntöjärjestelmä on huikean monipuolinen mutta myös kankea ja vaikeasti hahmotettava kokonaisuus hahmojen taitojen ja kykyjen osalta. Kakkososassa sitä on hieman muuteltu selkeämmäksi ja pelattavammaksi ilman, että syvyyttä tai valinnan vapautta on juurikaan menetetty. Etenkin taistelut ovat nyt vähemmän turhauttavia, kun vihollisiin osuminen tai taikojen onnistuminen riippuu vähemmän puhtaasta onnesta.
Tämä onkin hyvä, sillä pelin keskeistä antia ovat edelleen hyvin suunnitellut vuoropohjaiset taktiset taistelut, jotka ovat usein hyvin pulmamaisia. Hahmojen asettelussa on nyt enemmän valinnanvaraa, ja vähentyneen satunnaisuuden vuoksi taistelut ovat sujuvampia. Helppoja ne eivät edelleenkään ole, ja erikoishyökkäysten käyttöä rajoittaa nyt uusi stamina-resurssi. Taistelut ovat silti edelleen hitaita, etenkin kun vihollisia on suuri määrä, ja monimutkaiset taistelut käyvät siksi hyvin pitkäveteisiksi. Virheisiin ei ole varaa, sillä kesken taistelujen ei edelleenkään voi tallentaa.
Taistelujen ulkopuolella ei vaelleta vapaasti, vaan siirrytään kartalla suoraan paikasta toiseen. Koska Cassia pyrkii valtaamaan valtakunnan, on valloitettava kyliä ja kaupunkeja, joista saa käyttöönsä palkkasotilaita ja erilaisia varustebonuksia. Valloitettuja paikkoja joutuu myös ajoittain puolustamaan hyökkäyksiä vastaan, mutta puolustustaistelut ovat valitettavan usein pitkäveteistä tahkoamista, etenkin jos käytössä on pelkkiä palkkasotilaita.
Verrattuna ensimmäiseen peliin kakkososa on yllättävän lyhyt. Peli on ohi noin 20 tunnissa, sillä sivutehtäviä ei juuri ole. Kylien ja kaupunkien valloitus sekä puolustaminen ovat selkeästi korvanneet ne, onhan tarinassa tällä kertaa kyse valloitusretkestä. Se toisaalta tekee pelistä myös suoraviivaisemman, vaikka kaikenlaisia valintatilanteita tulee edelleen vastaan. Nimensä mukaisesti pelihahmot ovat edelleen itsekkäitä, eikä minkäänlaista moraalimittaria ole mukana. Tarina on sotaisuudestaan johtuen suoraviivaisempi kuin ykkösosassa, mutta ainakin Cassian hulluudesta osataan aika ajoin ottaa paljon irti.
Kaikkiaan Blackguards 2 ei kokonaisuutena ole varsinaisesti parempi tai huonompi kuin ykkösosa. Pelillisesti se korjaa monia ykkösosan ärsyttävyyksiä, ja sen taktiset taistelut ovat parempia kuin koskaan, mutta tarinallisesti liikutaan selkeästi yksinkertaisemmissa maisemissa – vaikkakin vähemmän kirkasotsaisilla pelihahmoilla pelaaminen on aina mielenkiintoista. Ja on myös hyvä muistaa, ettei peli ole täysihintainen.
Suurin ongelma ovat vielä kirjoitushetkellä peliä vaivaavat bugit, joista pahimmat pakottavat pelaamaan jokaisen taistelun kahdesti. Toivon mukaan ne saadaan korjattua nopeasti.