Arvostelu on julkaistu alkujaan lokakuun 2019 Pelaaja-lehdessä 204.
Niin metsä vastaa
Kun yhdeksänvuotias poika katoaa Burkittsvillen kaupunkia reunustavaan Black Hillsin metsään, päättää traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivä ja liipaisinherkkä poliisi Ellis Lynch lähteä avustamaan etsinnöissä. Tämä ei voi päättyä kuin hyvin.
Blair Witch jatkaa vuonna 1999 ilmestyneen Blair Witch Projectin aloittamaa tarinaa. Elokuvan tapahtumista on kaksi vuotta. Metsä nauttii paikallisten keskuudessa synkkää mainetta, eikä muu etsintäpartio ole erityisen tyytyväinen arvaamattoman Lynchin tuppautuessa väkisin mukaan. Mukanaan Lynchillä on avustajakoira Bullet, ja vuorovaikutus sen kanssa muodostaakin pelin keskeisimmän mekaniikan. Apurin olemusta tarkkailemalla pelaaja saa tietää, mikäli lähistöllä on jotain vaarallista. Koiraa käytetään myös seuraamaan hajuja ja etsimään esineitä. Lisäksi koko pelin kuusituntisen keston saa olla sydän syrjällään siitä, pääseekö eläinpolo ulos metsästä ehjin nahoin.
Valitettavasti Bullet kytkeytyy yhteen Blair Witchin kompastuskivistä: inspiraatio pelin valo-olosuhteisiin on lainattu suoraan Salaisista kansioista. Pimeys luo toki tunnelmaa, mutta se myös nostaa vaikeustasoa tavalla, joka tuntuu keinotekoiselta. Bullet muun muassa osoittaa, mistä suunnasta vihollinen on tulossa. Kun tummaa koiraa keskellä pimeintä pöpelikköä ei yksinkertaisesti kykene näkemään taskulampun kapeassa valokeilassa, pataan saa hyvin sukkelaan. Se on jännittävää ja haastavaa pari kertaa mutta käy sitten puhtaasti turhauttavaksi.
Mekaanisesti peli ei päätynyt niin lähelle Outlastia kuin konseptin vuoksi pelkäsin sen päätyvän. Pelaaja vaeltaa metsässä, etsii johtolankoja kadonneesta pojasta koiran avulla ja silloin tällöin käyttelee videokameraa. Kameralle on pari eri käyttötapaa. Ensinnäkin sillä katsotaan kasetteja, joilla voi manipuloida todellisuutta. Lukittu ovi on mahdollista saada auki, mikäli löytää videon, jonka aikana kyseinen uksi avataan. Kun videon pysäyttää oikeaan kohtaan, on tilanne muuttunut myös nykyhetkessä. Toinen käyttötarkoitus esitellään myöhemmin pelissä, ja se liippaa jo lähempää esimerkiksi Outlastin yönäkymäsuunnistusta.
Pelin kantavana mekaniikkana on kuitenkin Bullet. Koiralle on oma interaktiovalikkonsa, jossa on viisi toimintoa. On käsky pysyä lähellä, paikallaan ja etsiä sekä toruminen ja tärkeimpänä totta kai silittäminen. On sielunhoidollista sekä pelaajahahmolle että pelaajalle, kun intensiivisen pätkän jälkeen voi pysähtyä rapsuttamaan koirakaveria.
Erityisesti loppupuolella Blair Witch alkaa kärsiä rytmitysongelmista. Alkupuolisko on napakka, ja tiheikössä edetään tahtia, jossa ympäristöön ei ennätä kyllästyä. Loppua kohti peli kuitenkin hidastuu kuin juurakkoon jumittunut. Kohtaukset venyvät venymistään, ja pelin viimeinen tapahtumapaikka on jo silkkaa murhaa. Viime metreillä eteenpäin ei motivoi enää ajatus loppuratkaisun näkemisestä vaan se, että haluaa vain päästä pois. Erityisen ärsyttäväksi nousi myös kohtaus, jossa pelaaja hiipii pimeässä apunaan vain radiopuhelimen päässä oleva liittolainen. Liittolainen kertoo, mihin tulee kulkea, ja antaa henkistä tukea huutelemalla kirjaimellisesti kahden sekunnin välein, että suunta on yhä edelleen oikea.
Blair Witchin ohella Layers of Fearit kehittäneen Bloober Teamin vahvuus on unenomaisten kohtausten loihtiminen. Peli onkin parhaimmillaan joko rakennellessaan tiheää tunnelmaa metsän pimennossa tai maalaillessaan Lynchin sotatraumoista painajaismaisia houreita. Paikoin henkeäsalpaavan kaunis ulkoasu ei kuitenkaan riitä kantamaan peliä alusta loppuun. Blair Witch ei saa aikaiseksi mitään erityisen tuoretta, eikä pelin kiinnostavammista mekaniikoista valitettavasti oteta irti niin paljon kuin niistä irtoaisi.