Veri on sielua sakeampaa
Verta on kaikkialla. Se peittää pelisankarin vaatteet ja kasvot. Sitä lentää metrien kaarina ympäriinsä, kun elämää suuremmat aseet ja pedot silppuavat lihaa kuin paperia. Se antaa voimaa pelihahmolle, joka metsästää väsymättä jumalia ja demoneja. Se on ajanut Yharnamin kaupungin turmioon, sillä suurten muinaisten kosminen veri vääristää kaiken karvojen ja lonkerojen peittämiksi inhotuksiksi, jotka metsästävät toisiaan liekkien ja romun peittämillä kaduilla.
Ja silti huomaan yhä uudestaan ajattelevani, että pelihahmoni kerää veren sijaan ”sieluja”. FromSoftwaren aiemmat pelit ovat tekijöilleen tällä kertaa oikeastaan painolasti. Demon’s Souls ja Dark Souls ovat kulttiklassikkoja, jotka määrittelivät uudestaan sen, mitä voimme odottaa japanilaisilta roolipeleiltä. Niiden tahallisen haastava luonne antoi meidän taas uskoa, että armoton mutta reilu vaikeus ei ole rajattu 2000-luvulla vain viiden euron indiehyppelyihin. Onko Souls-leima kuitenkin liian vahva? Uskaltavatko Bloodborneen tarttua vain Souls-veteraanit, jotka luulevat tietävänsä tarkkaan, mitä odottaa? Se olisi sääli.
Määritellään Bloodborne Souls-vertauksien sijaan sen pohjalta, mitä se oikeasti on. Se on hämäävistä suvantokohdista huolimatta armottoman nopea toimintamätke, joka rankaisee pelaajia virheistä ja opettaa täydellisiin suorituksiin. Kuolema voi tulla parissa sekunnissa, mutta sen ei ole pakko tulla.
Se on myös kenttäsuunnittelun mestarinäyte. Yharnam, sitä ympäröivä maaseutu ja sitä piirittävät vieraat ulottuvuudet muodostavat kiehtovan labyrintin, joka on täynnä salaovia, oikoreittejä, kätkettyjä aarteita ja salaisuuksia. Kaikki se kuulostaa Soulsilta, mutta voi sen ajatella toisinkin. Ajatelkaa Metroidia ja Zeldoja, jotka on rakennettu samanlaisella tarkkuudella ja täsmällisyydellä. Nyt siitä kelpaa puhua, sillä Bloodborne on peliksi lihaksikas peto, jossa ei ole tippaakaan turhaa läskiä.
Pelistä on nimittäin karsittu paljon asioita, joita Souls-pelaaja odottaisi näkevänsä. Poissa ovat jouset ja luotettavasti käytössä olevat loitsut, ja tilalla on vain hyvin rajallisilla ammuksilla varustettuja alkeellisia tuliaseita. Poissa ovat panssarivaunun tavoin suojaavat paranneltavat haarniskat, ja tilalla on tyylikkäitä kaulaliinoja, takkeja ja silinterihattuja. Poissa ovat kilvet, joita edustaa vain surullinen yhteen naulattujen lankkujen läjä. Sen kuvauksessa lukee: ”Kilvet ovat kivoja, mutta eivät, jos ne passivoivat.” Se ei ole haistattelua kilvistä pitäneille pelaajille, vaan viesti itsevarmalta pelintekijältä, ruoriin palanneelta Hidetaka Miyazakilta, jolla on selvästi Visio isolla V:llä.
Yllätyin kovasti siitä, että minulla ei ole ikävä mitään poistettua. Kilpien ja taikuuden puute puree juuri siihen pelityyliin, jolla olen Soulsini pelannut. Minusta oli hienoa iskeä selustaan kristallisilla loitsuilla ja piiloutua valtavan metallilevyn taakse. Nyt olen löytänyt paremman tavan. Kun pelaajan ohjaama hahmo ottaa osumaa, elämämittari ei laske välittömästi. Jos seuraavien sekuntien aikana ehtii rangaista vihollisia tarpeeksi lujaa, sankari imee veren itseensä ja on taas täydessä vedossa. Se rohkaisee nopeaan, todella aggressiiviseen lähitaisteluun. Se vaatii ajattelun muutosta. Aluksi pelaajaa metsästävät vihollislaumat ovat vältettäviä asioita, mutta pian ne ovat saalista. Kun pomovihollinen kaatuu, viesti on sama: ”Prey Vanquished.”
Helppoa se ei tietenkään ole. Yharnam on upea goottilainen painajainen täynnä yksityiskohtia, mutta pelin graafinen hienous on taistelussa ja vihollisissa. Alun ihmismäiset viholliset ovat kuin Resident Evil 4:stä, ulkomaalaisia metsästäviä herrasmiehiä ja kirkuen kimppuun tulevia maalaisemäntiä. Pian vastaan tulee ihmissusien painajaisversioita, toisia metsästäjiä ja lopulta kosmisia kauhuja kuin Lovecraftin alitajunnasta. Tämä on yhtenäisempi ja originellimpi visio kuin demoneja ja lohikäärmeitä vilissyt Souls-sillisalaatti, vaikka monet kirkuvat hirvitykset saavat melkein kääntymään kannoillaan, kun ne kohtaa ensi kertaa. Jotkut olioista ovat niin kauheita, että pelaajahahmon pää räjähtää vain niitä tuijottaessa – kirjaimellisesti. Soulsit olivat synkeää mutta kauniin runollista dark fantasya. Bloodborne on kauhua.
Onneksi myös metsästäjän arsenaali on jotain aivan uutta. Aseita on paljon vähemmän, mutta jokainen niistä on ainutlaatuinen. Pelin kannen valtava partaveitsi on toki vaikuttava, mutta se ei ole edes parhaasta päästä. Kävelykeppi muuttuu metalliruoskaksi, moukarin kahvasta löytyy miekka, ja keihäs taittuu kivääriksi. Lekamiekka Kirkhammer on kevyesti yksi lempiaseistani kautta aikojen, sillä se on sekä kaunis että monikäyttöinen: lonkeropummit ja lihakoirat muuttuvat verimakkaraksi miekan sivalluksilla, ja talonkokoiset hirvitykset maistavat nurmea moukaripään heiluessa. Se ei tosin paljoa lohduta, kun kimpussa on samalla sekunnilla kuolemattomien isoäitien marttakerho ja taivaalta sataa Cthulhun serkkupojan räjähtäviä kuolemansäteitä.
Pomotaistelut ovat FromSoftwaren ominta aluetta, ja Bloodborne räjäyttää veripankin tässäkin suhteessa. Otetaan taas pakollinen Souls-vertaus. Dark Souls II oli täynnä tarpeeksi haastavia mutta mielikuvituksettomia pomoja, jotka voi tiivistää kuvauksella ”iso häiskä ja iso ase”. Bloodborne ei kierrätä pomoja tai luota noin helppoihin ratkaisuihin. Sen saaliita ovat esimerkiksi ”surullinen peto”, ”näkymätön konttaava sienitäti, joka yrittää kaapia aivosi ulos päälaen kautta” ja ”kivipäinen kosminen hyönteinen”. Niiden löytämisessä ja tappamisessa on oivaltamisen iloa. Kahden tunnin turhat yritykset unohtuvat, kun nopeampi ja rohkeampi tekniikka tuottaa tapon minuutissa. Oma lukunsa ovat pelaajan metsästäjäkollegat, jotka ovat pelin pahimpien vastuksien joukossa, vaikka niille ei ole suotu edes pomojen virallista elämämittaria. Metsästäjät tulevat päälle todella lujaa ja pahimmillaan vielä joukolla.
Bloodborne nostattaa sellaisen pelihimon, että ilman jumiutumisia se etenee jopa liiankin kovalla tahdilla, ja pelko tulee huvin loppumisesta. Sitä tasapainottavat ”maljaluolat”, joita luodaan satunnaisgeneraattorilla pelaajan hankkiessa erilaisia karttoja mahdollistavia rituaalikuppeja. Niiden pelaaminen on toisaalta turhaa ja päämäärätöntä, sillä vaikeampiin luoliin päästäkseen on tyhjennettävä helpompia luolia rituaaliesineistä, ja sykli jatkuu jatkumistaan. Itsensä ylittäminen haasteilla pitänee mielenkiinnon yllä, vaikka valmishuoneista yhdistetyt sokkelot alkavat tuntuakin tutulta. Ainakin vihollisten asettelu on sen verran sadistista, että veri tulee virtaamaan pitkään.
Bloodborne ei ole lopulta suoranaisesti edeltäjiensä jatko-osa tai täysi irtautuminen kaavasta. Dark Soulsista se on saanut yhtenäisen ja upean maailmankartan ja Demon’s Soulsista pimeyden ja intensiteetin, mutta edeltäjien turha rönsyily ja rosoiset reunat ovat kadonneet. Se on siksi aivan oma pelinsä, tiivistetty ja hiottu malli, joka todistaa vanhan sanonnan: vähemmän on enemmän. Paitsi kun puhutaan verestä.