Vain Dracula puuttuu
Konamia ei ole kiinnostanut pitää yllä Castlevania-sarjaansa, mutta vampyyrinmetsästyksen perintöä ei kelpaa silti kiistää. Metroidvania-termiä käytetään toistuvasti niin isommista kuin pienemmistäkin nimikkeistä, ja varsinkin indiepuolella tuntuu, että pihalle saadaan uusi aligenren edustaja joka toinen viikko.
Bloodstained: Ritual of the Night on tässä valossa erityisen mielenkiintoinen lisäys joukkoon. Sen takaa löytyy pitkäaikainen Castlevania-tuottaja Koji Igarashi, joka keräsi kumppaneidensa kanssa reilun viiden miljoonan dollarin joukkorahoituspotin lupaamalla pelin, joka on pitkälti muovattu samasta puusta Castlevania: Symphony of the Nightin ja sen monien jatko-osien kanssa. Siinä missä moni moderni metroidvania-peli yrittääkin viedä lajityyppiä usein vähän omaan suuntaansa, Bloodstainedin uskollisuus Igarashin aiemmille peleille on jopa yllättävän virkistävää pitkän Castlevania-paussin jälkeen.
Bloodstainedin juuret ovat selvä osa pelattavuutta, käyttöliittymää ja äänimaailmaa. Päähenkilö Miriam väistelee vihollisia napinpainalluksella kuin Alucard ikään ja luottaa monimutkaisten ketjuhyökkäysten sijaan enemmän yksittäisten perusiskujen toistoon. Tapahtumapaikkana toimivaa suurta linnaa tutkitaan sinisistä palikoista rakentuvan karttanäkymän avulla, ja musiikki on sekin paljon enemmän kuin vain Castlevanian innoittamaa. Sävellyspuuhiin on saatu mukaan esimerkiksi 20-vuotinen Konami-veteraani Michiru Yamane.
Tuttuuteen ei luoteta sokeasti. Tyyli tuntuu perustellulta, pelaaminen on sujuvaa, ja yksityiskohtiin on kiinnitetty selkeästi huomiota. Toimintaan tuodaan muokattavuutta eri tavoilla toimivilla asetyypeillä ja vihollisilta opittavilta kyvyiltä, joihin pelissä tapahtuva edistyminen on sidottu. Pienet sivutehtävät ja erikoisempien varusteiden hankkimisen mahdollistava alkemia tuovat vielä sopivasti rohkaisua sellaisiin hetkiin, jolloin pelaaja harhailee pelimaailmassa ilman täyttä varmuutta siitä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.
Toistuvasti käy selväksi, että Bloodstained on tehty rajallisella budjetilla. Pelin visuaalinen ilme on monesti karun eloton, ja usein vastaan pomppii myös teknisiä kauneusvirheitä. Varsinkin vihollisten pudottamat esineet tykkäävät jäädä jumiin ympäristöihin sen verran taajaan, että kompromissiratkaisuna kehittäjät antavat pelaajien saada kyseiset esineet automaattisesti, kun nämä siirtyvät huoneesta toiseen. ArtPlay on sentään karsinut jo muutamia ongelmia päivityksillä, enkä törmännyt pelatessa minkäänlaisiin pelaamisen pysäyttäviin bugeihin, joista netissä julkaisun alla raportoitiin.
Aivan mestarilliseen suunnitteluun Bloodstained ei yllä. Varusteiden ja kykyjen säätäminen tuntuu valikoissa monesti vanhanaikaisen kömpelöltä, ja muutamaan otteeseen tunsin löytäneeni oikean etenemisreitin linnassa enemmän tuurilla kuin luovuudella.
Huolta ei tarvitse silti kantaa siitä, että Bloodstained olisi taas yksi Mighty No. 9 -tyyppinen tapaus. Mega Man -sarjan henkinen seuraaja oli kolme vuotta sitten sen tason pettymys, että se heikensi kertaheitolla monien uskoa kultaisten muistojen ympärille rakennettuihin Kickstarter-projekteihin. Bloodstained saattaa jopa tehdä vielä päinvastaisen tempun, sillä se on oikeasti viihdyttävä peli, joka hyötyy nostalgiasta mutta ei tarraudu siihen kyseenalaisen tuntuisesti.
Arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden syyskuun 2019 numerossa 203.