Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 240. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Satuhetki
On melkoinen itsestäänselvyys todeta, että pelaajilla on kova hinku päästä palaamaan pelimaailman klassikoiden pariin uudestaan ja uudestaan. Koska samoja vanhoja seikkailuja ei jaksa tahkota kyllästymiseen asti, ovat kehittäjät keksineet ottaa pelaajien nostalgiankaipuusta ilon irti ja palata pelien alkulähteelle inspiraation perässä.
Yksi graalin maljalle lähteneistä kehittäjistä on Pixel Castle, joka kanavoi vanhojen Zeldojen henkeä vuoden 2017 Blossom Talesilla. Pienen Lily-tytön ensimmäinen seikkailu löysi siinä määrin yleisönsä, että nyt on aika suunnata uudelle retrohenkiselle retkelle.
Jatko-osa tekee heti alussa selväksi, että kehittäjät ammentavat edelleen reilusti inspiraatiota etenkin The Legend of Zelda: A Link to the Pastista ja muista 2D-Zeldoista. Tähän kiteytyvätkin pelin suurimmat onnistumiset ja sudenkuopat.
Tarina alkaa ja kulkee eteenpäin varsin sympaattisissa merkeissä. Lily nautiskelee vaarinsa kertomasta tarinasta nuotion äärellä, ja tällä kertaa joukkoon liittyy pikkuveli Chrys. Sisarusten välinen kilpailu äityy tarinassa yli kriittisen pisteen, ja pian Lilyn täytyy suunnata seikkailuun pelastamaan pikkuveljeään.
Vaarin satuhetki on hauska keino kuljettaa tarinaa eteenpäin, etenkin kun lapset pääsevät aika ajoin kommentoimaan tarinan kulkua ja pelaaja puolestaan vaikuttamaan tapahtumiin pienillä valinnoilla. Dialogi on usein kepeää, ja muutamaan otteeseen se toi aidosti hymyn huulille kepeällä huumorilla. Sääli sinänsä, että pelaajan valinnoilla ei varsinaisesti ole suurempia vaikutuksia pelin kulkuun, sillä seikkailu suorastaan huutaa omaperäisiä ideoita.
Zelda-sarjaan edes satunnaisesti tutustuneet ovat heti kuin kotonaan. Pelaajaa kuljetetaan pitkin pelimaailmaa etsimässä tärkeitä härpäkkeitä, jotka löytyvät Zelda-henkisistä luolastoista. Kuten arvata saattaa, luolastoissa selvitetään pulmia ja mätkitään vihollisten lisäksi pikkupomoja ja lopussa odottava päävastus. Mahdottomia esteitä ei ole sekaan eksynyt, joskin jokunen pulma pakotti hetkeksi pysähtymään ja laittamaan mietintämyssyn päähän.
Luolastojen lisäksi pelaaja voi seikkailla pitkin pelimaailmaa sivutehtävien ja esineiden perässä, mutta nurkkien koluamisesta ei varsinaisesti ole hyötyä, kun löydettävänä ei ole mitään erityisen arvokasta tai jännittävää.
Lilyn arsenaalin tärkein varuste on tietenkin miekka, mutta varustelaukku kasvaa tarinan edetessä pommeilla, jousella ja muilla tukitarpeilla. Taisteluiden lisäksi tarvikkeilla ratkotaan tuttuun tapaan pulmia ja selätetään pelimaailman esteitä. Taisteluiden tiimellyksessä Lilyn näppärä kuperkeikka tulee tutuksi, mutta samalla täytyy varoa, ettei energiamittari pääse ehtymään. Varusteiden vaihteleminen ei ikävä kyllä onnistu erityisen ketterästi, mikä herättää kevyttä närkästymistä.
Kehittäjät eivät ole lähteneet tavoittelemaan kuuta taivaalta visuaalisella osastolla, vaan ulkoasu mukailee entisaikojen pikselitaidetta, joskin moderneilla viilauksilla tuunattuna. Visuaalisesti pikselitaide on toki nättiä, ja testatussa Switch-versiossa ruudunpäivitys pysyi hienosti mukana, mutta mitään erityisen ihmeellistä tai omaperäistä ei audiovisuaalisella osastolla ole tarjota.
Tässä kiteytyy pelin suurin ongelma. Se ei herätä suuria tunteita oikeastaan millään osa-alueella tai tarjoa mitään erityisen mieleenpainuvaa. Luolastot ovat pääsääntöisesti viihdyttäviä ja taistelu toimivaa, joskin yksinkertaista, mutta vaarin satuhetki unohtuu varsin nopeasti.
Blossom Tales 2: The Minotaur Prince ei siis varsinaisesti säväytä, mutta seikkailu pitää otteessaan lämpimällä ja kepeällä tunnelmalla, joka on omiaan piristämään pimeneviä iltoja. Mikäli Zelda-hammasta kolottaa, imitoijien joukosta voi varmasti valita huonompiakin lääkkeitä akuuttiin vaivaan.
Mikael Miilumäki