Borderlands / Arvostelut / pelaaja.fi

Borderlands

11.11.2009 // Kirjoittanut: pelaaja_mikko
106

Pandoran planeetalla on sellaista menoa, että heikompia hirvittää: siellä kuka tahansa, joka ei ole vähintään ”Mad” Max Rockatansky, on melkoisessa kusessa. Joka puolella on mörköjä ja niitä syöviä vielä pahempia penteleitä, puhumattakaan raskaasti aseistetuista bandiiteista, jotka tietävät, että kun ampuu isolla pyssyllä, paljas ylävartalo on kaiken A ja O. Siis kiistatta kivenkovia ammattilaisia!

Hilpeä paikka. Mutta tänne kuitenkin kannattaa tulla, jos on kullalle ja kunnialle perso eikä pelkää paria luodinreikää pernassa, sillä jossain planeetalla on jemmassa mystinen kätkö, jossa on vielä mystisempien muukalaisten ihanaakin ihanampia ja houkuttelevan epämääräisesti määriteltyjä aarteita. Ja sen jättipotin haluaa kouraansa jokainen onnenonkija, mukaan lukien tietenkin myös pelaajan ohjastama seikkailija.

Neljän kopla

Borderlands on ”roolipeli” perinteisessä konsolipelimerkityksessä, eli kokemuspisteiden karttuessa hahmon ominaisuuksia voi rukata – ja siinä se sitten aika pitkälle onkin. Tarjolla on hyvin vähän hahmokohtaista sisältöä, eikä pelaajalla ole mitään tarinaan vaikuttavia valintoja. Hahmoluokan tärkein funktio on määritellä, mitä kykyjä hahmolle on tarjolla.

Pelaaja voi valita haluamansa neljästä hahmoluokasta: tarjolla on metsästyshaukallaan muiden päivän pilaava Hunter, näkymättömyydellä kikkaileva Siren, siirrettävällä jalustalla olevan itsenäisen konekiväärin avulla taistelukenttää hallitseva Soldier ja Berserker, joka, no, lyö asioita, kunnes niistä turskahtavat karkit pihalle. Hahmojen roolit ovat varsin samankaltaisia kuin perinteisesti massiivisissa nettiroolipeleissä, ja se näkyy erityisesti moninpelissä.

Kokemustasojen myötä pelaajat voivat luonnollisesti parannella hahmojensa taitoja. Osa niistä vaikuttaa hahmon varsinaiseen erikoiskykyyn, mutta muokkaavat taas hahmon suorituskykyyn vaikuttavia numeroita: vaikkapa muutaman prosentin parannus hahmon tekemään vaurioon ei vielä sinänsä säväytä, mutta kun saman taidon ostaa viisi kertaa, tilanne onkin jo toisenlainen. Tämä numeroiden rukkaaminen ei valitettavasti ole pelin parasta antia: on selvää, mitä taidot tekevät, mutta olisi mukavaa, jos pelaaja saisi käyttöönsä enemmän konkreettisia uusia temppuja.

Se sen sijaan on mukavaa, että nämä valinnat eivät ole lopullisia, vaan kohtuullista korvausta vastaan taitopisteet voi jakaa uudelleen. Kokemustasoja on pelissä 50, ja huipulle kiipeäminen ottaa oman aikansa.

Tehtävä toisen perään

Pelimaailma koostuu useista eri alueista, joiden välillä lataillaan. Aluksi aloitusaluetta ympäröivät maat ja mannut ovat tietenkin lukossa, mutta pehmeän laskun jälkeen pelaaja saa kulkea maailmassa melko vapaasti. Kulkemista nopeuttavat autot, jollaisen voi napata alleen maksutta pelin lukuisilta autoasemilta, ja pian pelaaja voi myös tietyin rajoituksin siirtyä suoraan alueelta toiselle. Se onkin hyvä, sillä muuten matkustaminen söisi hillittömät määrät aikaa.

Pelin tehtäviä suorittamalla saa paitsi rahaa, myös kokemuspisteitä. Osa tehtävistä edistää varsinaista pääjuonta, osa taas on sivutehtäviä. Tehtävävalikoima ei ole kovin kummoinen – etupäässä tarkoitus on hakea tietty esine tai tappaa tietty vihollinen. Niiden suorittamista kuitenkin piristää se, että tyypillisesti tapahtumapaikat ovat hauskoja ja näyttäviä: vaikka pelissä välillä seikkaillaankin tunneleissa, maanalaisissa tukikohdissa ja muissa vastaavissa kliseepaikoissa, useimmiten ollaan kuitenkin avoimen taivaan alla tyylikkäiden maisemien keskellä.

Kuten sanottu, tarinatehtävissä etsitään juuri sitä tarunomaista muukalaisten kätköä, mutta on turha kuvitella, että pelin antimet olisivat sillä saralla kovin kummallisia. Tarina on eräänlainen välttämätön paha, jonka ympärillä pyörii loputon kaman ja kokemuspisteiden keräily. Asetelma on tuttu niin nettiroolipeleistä kuin takavuosien superhitti Diablostakin, ja jälkimmäinen onkin selkeä Borderlandsin esikuva.

On kuitenkin sanottava, että vaikka pelin tarina onkin paperinohut, sen toteutus on kiitettävän hyvä – ääninäyttelyyn on selvästi panostettu, ja dialogikin on etupäässä hauskaa ja hyvin kirjoitettua. Sitä voisi tosin olla enemmän, sillä tehtäväkuvaukset koostuvat tyypillisesti pelkästä tekstistä

Kaveriporukalla kivointa

Borderlands on tietyllä tavalla sekä parhaimmillaan että pahimmillaan moninpelinä. Peli on tarkoitettu yhteistyössä muiden pelaajien kanssa pelattavaksi, ja neljän hengen poppoo on luonnollisesti se paras mahdollinen. Se ei ole mikään iso ryhmä, mutta jos pelaajat osaavat roolinsa, hahmojen erikoiskyvyt pääsevät mukavasti oikeuksiinsa.

Koska vaikeustaso skaalautuu ylöspäin porukalla pelatessa, yhteistyö on valttia. Halutessaan voi toki pelata satunnaisten internetin junttien kanssa, jos kantti kestää sellaista menoa ja on valmis sietämää korvan täydeltä juntteilua ja ärsyttävää ääliöhonotusta. Oikeastihan tällaisia yhteistyöpelejä kannattaa pelata valikoituneen porukan kanssa, joka todella viitsii pelata hahmoja niin, että niiden parhaat puolet pääsevät esiin.

Peli ei tarjoa mitään mullistavia yhteistyöoptioita, mutta oikeilla taitopisteiden asettelulla hahmot keräävät enemmän kokemusta, paranevat nopeammin ja pärjäävät muutenkin taistelussa paremmin. Jos yksi pelaajajoukosta tipahtaa, kaveri voi tulla roudaamaan hyytyvän taistelijan takaisin jaloilleen Left 4 Deadin malliin.

Puolikuolleena ollessaan pelaaja ei voi liikkua, mutta vihollisten suolaamista voi kuitenkin yhä jatkaa. Mikäli tällöin saa niitattua jonkun vastustajan, sankari pääsee tästä innostuneena takaisin tolpilleen omin voimin. Tämä kikka toimii myös yksinpelissä, ja se tekeekin kestopisteiden yllättävästä loppumisesta paljon jännittävämmän tapauksen.

Miehen mitta on vajaa

Yhteistyötilan suurin ongelma on se, ettei hahmojen kokemustasojen väliä ole mitenkään tasapainotettu. Törmäsimme tähän itse, kun oma metsästäjäni oli tasolla 19 ja partnerinani seikkailleen Huttusen sotilas vasta tasolla 13. Tämä johti siihen, että sotilas tuntui lähinnä heittelevän vihollisia vaahtokarkeilla ja kaatui aina tantereeseen, jos joku esimerkiksi erehtyi katsomaan raasua pahasti. En valitettavasti liioittele kovin paljon.

Tämä ei ole kovin kätevää, sillä kuka muka haluaa pelata niin, ettei saa edetä yksin? Tämä ei nyt kuitenkaan ole mikään World of Warcraft, jossa oletusarvoinen panostustaso on aivan eri luokkaa. Borderlandsissa tehtävä kestää harvoin suunnilleen varttia pidempään, ja se onkin pelin parhaita puolia: on miellyttävää, ettei tarvitse uhrata koko elämää yhden pelin alttarille, vaan sitä voi pelata lyhyitäkin rupeamia tilaisuuden tullen.

Pelistä löytyy myös areenoja, joilla hahmot voivat otella keskenään, mutta nekin kärsivät samasta ongelmasta: jos hahmot eivät ole samalla tasolla, siinä ei ole mitään järkeä. Ylipäätänsä näin pienillä pelaajamäärillä joku deathmatchaaminen tuntuu höhlältä. Niinpä myös pelin mahdollisuus iskeä kaveria lähitaisteluhyökkäyksellä ja aloittaa näin kaksintaistelutila on jotenkin kummallinen – paitsi ehkä juuri siinä WoW-viitekehyksessä. Ehkä sen innovaation olisi kuitenkin voinut pitää siellä Azerothin puolella.

Kivaa, mutta myös kuraa

Kaikki ei kuitenkaan ole täydellistä. Vaikka pelin graafinen ilme onkin todella tyylikäs ja joukosta edukseen erottuva, jotkut erikoisefektit ovat häkellyttävän rumia – erityisesti nousee mieleen sähköefektillä varustettu Hunterin haukka, jonka toteutus lähinnä mykistää. Olemmeko me sittenkin 1990-luvulla?

Muitakin kummallisia puutteita löytyy: pahimmillaan laskin pelin lataamisen jälkeen yli 20 sekuntia, ennen kuin kaikki tekstuurit olivat näytöllä. Autolla ajaessa ääniefektit ovat koko ajan samat maastosta tai ajoliikkeestä riippumatta eikä vesi reagoi graafisestikaan mitenkään vesialtaista läpi ajettaessa. Ajaminen tuntuu ylipäätänsä oudolta: Halon ajomallin lainaaminen on ihan hyvä veto, mutta miksi pelti tuntuu rutisevan koko ajan? Petraamisen varaa olisi ollut.

Onneksi nämä ovat asioita, jotka eivät pilaa pelikokemusta, mutta sitäkin uhkaavat kaksi seikkaa. Näistä ensimmäinen on loputon kokemustasojen ja paremman kaman tahkoaminen. Se ei välttämättä ole mikään paha asia: jos siitä tykkää, siitä voi varmasti tykätä kymmenien ja taas kymmenien tuntien ajan. On kuitenkin selkeä riski siitä, että kiihkeäkin pelaaja kokee ennemmin tai myöhemmin puutuvansa.

Itse en päässyt siihen pisteeseen, mutta koin, ettei se ollut kovin kaukana: harrastajien parissa tätä peliä verrataan koko ajan Fallout 3:een, ja useimmiten pölhösti – ne eivät yksinkertaisesti ole samanlaisia pelejä. Siitä huolimatta heittäydyn itsekin vähän hölmöksi ja teen saman vertauksen: jaksoin tahkota Fallout 3:a todella pitkään siksi, että rakastin sen tarinaa ja erityisesti sen tunnelmaa, ja halusin kokea sitä lisää. Borderlands ei mitenkään kykene kilpailemaan tällä sektorilla – mutta toisaalta se on varmasti vetävämpi toimintapeli.

Sen sijaan välillä sietämättömän ärsyttäväksi koitui se, että kun viholliset on kerran siivottu tietyltä alueelta pois, ne ilmestyvät sinne uudelleen. Tämä ei sinänsä ole ongelma – paitsi jos vastassa on jatkuvasti vähän liian kovista vihollisista koostuvia pesäkkeitä, jolloin pelaajan on pakko vähän väliä vetäytyä turvaan parantelemaan itseään. Tällöin pelialueella ei edetä kovin kummoista vauhtia, ja viholliset saattavat ilmestyä uudelleen peliin suoraan pelaajan ympärille! Sen raivarin yhteydessä meinaa peliohjain olla kovilla – se yksinkertaisesti tuntuu liian epäreilulta.

Silti Borderlands on peli, josta tekee mieli pitää. Sen sisältö ei ehkä ole kovin omaperäistä, mutta siinä on tiettyä tyyliä ja huumoria, joka toimii ja miellyttää – hyvin sujuvasta toiminnasta puhumattakaan! Ja ensimmäisessä ladattavassa sisältöpaketissa tulee sitä paitsi zombeja. En ole niin vahva mies, etten antaisi sen värittää käsitystäni pelistä.

Miljoona, miljoona, miljoona mörssäriä

Aseista ei pääse tulemaan ihan heti pulaa, sillä Gearboxin mukaan niitä on pelissä tsiljardi erilaista. Se onkin yksi pelin vetonauloista, ja siihen on helppo uskoa erityisesti pelin alussa, kun kaikki on vielä uutta ja outoa: jokainen vihollisen äkillisesti heltyneistä sormista aavikon tomuun putoava tussari on enemmän tai vähemmän uniikki. Kyse ei ole pelkistä aseen numeroarvoista, vaan niiden ulkoasutkin vaihtelevat villisti – tarjolla on melkoinen määrä erilaisia muotoja, malleja ja värejä. Koska ne luodaan etupäässä satunnaisesti, koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi löytyy.

Todellisuudessahan kyseessä on eräänlainen illuusio: jos edessä on kaksi muuten täysin identtistä kiikarikivääriä, joista ensimmäinen tekee 200 pistettä vauriota ja toinen 201, mitä oikeaa väliä sillä on? Se on kuitenkin loistavasti toimiva illuusio, sillä pelaaja huomaa pian syynäävänsä jokaisen uuden aseen ominaisuuksia siinä toivossa, että uusi rynsesteri olisikin hiukan edellistä parempi.

Uusi ja parempi kuosi

Alun perin Borderlandsin oli tarkoitus olla huomattavasti realistisemman näköinen peli, mutta Gearbox otti harkitun riskin ja päätti korvata sen paljon sarjakuvamaisemmalla ja persoonallisemmalla tyylillä. Se kannatti, sillä aiemmin peli näytti... no, melko lailla samalta kuin kaikki muutkin pelit, mutta nyt se on suurin piirtein ainutlaatuinen: kuvia katsellessa on heti yksiselitteisen selvää, mikä tuote on kyseessä.

Se on hyvin mukavaa, etenkin näinä päivinä, kun Unreal-pelimoottorin päälle rakennettuja, toinen toistaan graafisesti enemmän muistuttavia pelejä tulee ulos kuin sieniä sateella. Aivan liian harva peli näyttää nykyisin siltä, ettei sitä voi mitenkään erehtyä luulemaan miksikään toiseksi peliksi, mutta Borderlands onnistuu siinä. Sitä on pakko kunnioittaa.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:14]

Borderlands on perin merkillinen peli. Se ei varsinaisesti sisällä mitään uutta millään osa-alueella, paitsi että se yhdistää toisiinsa kaksi erilaista pelityyppiä: rehellisen ja suoraviivaisen 3d-räiskinnän sekä toimintaroolipelit. Diablojen tavoin pelin varsinainen sisältö koostuu eteen tulevien vihollisten teilaamisesta – nyt tietenkin erilaisilla tuliaseilla – ja hahmon varusteiden ja kykyjen jatkuvasta kehityksestä. Tämä on monille jo itsessään varsin koukuttavaa puuhaa ja sen Borderlands hoitaakin mallikkaasti. Räiskintä toimii, neljällä eri pelihahmolla on jokaisella omat erikoisuutensa ja kerättävää löytyy. Omaperäinen grafiikkakin on vain plussaa.

Koko ajan mieleen hiipii kuitenkin ajatus, että onko tämä tässä? Pelimaailma on suuri, mutta autio. Se sisältää käytännössä vain vihollisia, jotka käyvät päälle kuin yleinen syyttäjä. Maisematkin ovat pitkälti samaa Mad Max tyylistä autiomaata ja ränsistyneitä tunneleita. Yksinpelin juonikaan ei varsinaisesti tempaa mukaansa. Käytännössä pelaaminen on siis jatkuvaa suorittamista taistelu toisensa perään.

Borderlands toimiikin ehdottomasti parhaiten muiden ihmispelaajien kanssa yhteistyössä pelatessa. Eri hahmot tukevat toisiaan ja ajoneuvojen käyttökin on toimivampaa. Silloinkin pelistä nauttii eniten pienissä erissä, sillä jatkuva itseään toistava suorittaminen väsyttää aina ja siitä tässäkin pelissä on lopulta kyse.

7/10

Kommentit

Käyttäjän Gold kuva
Gold

Yksipuolista, mutta kivaa.

Käyttäjän Subaiku kuva
Subaiku

Co-oppina aivan mahtava!

Käyttäjän KORN kuva
KORN

MP yksi parhaista

Käyttäjän Luxurah kuva
Luxurah

Loistava co-op, itseään toistava single-player.

Käyttäjän Albedo kuva
Albedo

Co-op mahtavaa,yksinpelikin ihan jees.

Käyttäjän zaroxs kuva
zaroxs

mukavaa ajanvietettä

Käyttäjän El Guaje kuva
El Guaje

paras FPS aikoihin

Käyttäjän Saeron kuva
Saeron

Perus FPS meininkiä + aseista kun niitä on paljo

Käyttäjän Aatukka kuva
Aatukka

Ihan jees!

Käyttäjän SILIK kuva
SILIK