Vasta kun pelaa jotain, jossa näkee ja tuntee sen kuinka graafikoille on sanottu, että ”käyttäkää rohkeasti väriä, antakaa mennä!” sitä tajuaa, kuinka valtaosa fps-peleistä on harmaita, kuivia ja sotilaallisia. Miettikää hetki Singularityä, BioShockia, Call of Dutya ja Killzonea – hyviä pelejä, mutta vakavia ja värimaailmaltaan kovin harmaita, vaikkakin silti komeita.

Bulletstormissa aurinko paistaa, läppä lentää ja fiilis on hieman kuin 1990-luvun alkupuolen pc-peleissä, joissa kokeilemisen halu ja hassuttelu olivat sallittuja. Puolalaisen People Can Flyn (Painkiller) kehittämä Bulletstorm on hieno kokemus muutenkin kuin värikkään visuaalisen ilmeensä puolesta.

Viinaan menevä päähahmo avaruuspiraatti Grayson Hunt kavereineen osoittautuu persoonalliseksi kaveriksi, kuten muutkin pelin päähahmot. He painuivat paremmin mieleeni jo ensimmäisen tehtävän aikana kuin Killzone 3:n yrmeät Rico ja Sev koko pelin aikana.

Tyyli ennen kaikkea

Toimintapeleissä on viime vuosina menty tavallaan urheilupelien suuntaan. Pelaajat voivat oppia todellisiksi taitureiksi sellaisissa peleissä kuin Vanquish ja Ninja Gaiden, jotka ovat pelejä, joissa ideana on oppia hyödyntämään täydellisesti päähahmon kykyjä ja liikerepertuaaria vihollisten pieksemiseen, ja pelata peli useita kertoja läpi. Joka kerta hieman paremmin, tyylikkäämmin ja isomman pistepotin toivossa.

Bulletstorm siirtää kaavan fps-peliin ja haluaa pelaajien tappavan tyylillä. Graysonilla on käytössään aseita kuten perusrynkky, jolla voi toki tappaa vihollisia ampumalla, mutta se ei ole erityisen tehokasta tai hauskaa.

Pelimekaniikka nojaa Graysonin sähköpiiskaan, joka on työkalu vihollisten nöyryyttämiseen. Piiskalla voi kiskaista vihollisen itseään kohti, ja metrejä ennen törmäystä vastustajan ilmalento hidastuu hetkeksi äärimmilleen. Tällöin pelaajalla on aikaa ”leikkiä” vihollisen kanssa ja suorittaa ns. skillshot-tappoja. Yksinkertaisimmillaan tämä edellyttää vain potkua vihollisen naamaan, joka tuntuu joka kerta todella hyvältä, mutta tämä on vasta alkua.

Vihollisen voi vaikkapa potkaista päin kaktusta tai seinistä sojottaviin piikkeihin, joista saa Voodoo doll bonuksen. Vihollisen voi potkaista alas rotkoon, jolloin saa Vertigo-bonuksen. Aluksi tuntuu siltä, että kovin paljon variaatiota tästä ei saada irti, mutta silmät avautuvat koko ajan uusille mahdollisuuksille. Miksei heittää vihollista ilmaan, ampua tältä pää irti ja sitten flengata ruumis rotkoon? Tai sähköaitaan tai ihmissyöjäkasvin kitaan? Sadistisimmat voivat suorittaa Mercy-skillshotin, jossa vihollista ammutaan haaroihin ja sitten päähän.

Erilaisia skillshot-laukauksia on noin 130, joten kokeiltavaa riittää. Gray myös kestää varsin hyvin osumia, joten lähikontaktia vihollisten kanssa ei tarvitse kaihtaa.

Viholliset ovat yhtä ärsyttävää vihollistyyppiä lukuun ottamatta melko harmittomia ja luotu lähinnä tappamista varten eikä niinkään hengenvaarallisiksi vihollisiksi. Friikit eivät pahemmin odottele suojan takana, vaan juoksevat kimppuun, vaikka sniputtajiakin löytyy seikkailun myöhemmässä vaiheessa. Heitäkin varten löytyy kuitenkin lääkkeet…

Aseiden tehokkuutta voi parantaa ja niihin voi myös ostaa erikoislaukauksen. Muutenkin tehokkaan pistoolin saa ampumaan luoteja, jotka sytyttävät viholliset tuleen. Tarkkuuskiväärillä ammuttaessa luoti ohjataan itse kohteeseen ja erikoislaukaus tekee luodista räjähtävän. Luotia voi välillä ohjata uhrin sisälläkin!

Myös ruoskan ominaisuuksia voi kehittää, jolloin sillä pystyy heilauttamaan vihollisen voimalla maahan, jolloin syntyy sähköinen paineaalto, joka nostaa lähellä olevat viholliset kymmenien metrien korkeuteen, jolloin poloisia voi kiduttaa oikein kunnolla.

Ympäristöt ovat tietenkin täynnä räjähtäviä tynnyreitä sekä muita edellä mainittuja vaaroja. Välillä saa aikaan ketjureaktioräjähdyksen, jolloin näyttö täyttyy pistelaskurin teksteillä. Juoni muuten selittää, miksi tapoista tulee pisteitä, eikä Graysonilla ole ruoskaa heti käytettävissään.

Tuhoamisen riemua

Bulletstorm ei kuitenkaan luota pelkästään erittäin hiottuun ja hyvältä tuntuvaan pelimekaniikkaansa, vaan hahmojen lähes jatkuvan pälpätyksen ja ytimekkäiden välianimaatioiden kautta saadaan rakennettua kehystäkin räiskinnän ympärille. Dialogi on kiroilun täyttämää, mutta hölmöydessään huvittavaa (dick tits!), sillä machoilu kuuluu pelin henkeen.

Yksi suurimmista motivaattoreista, joka ajoi minua eteenpäin kentästä toiseen, olivat upeat ympäristöt, joissa on usein Luc Bessonin Fifth Elementin henkeä. Toiminta sijoittuu lomaparatiisin kaltaiselle planeetalle, jossa on valtavia hotelleja ja yltäkylläisyyttä, mutta kuten aina, kiiltokuvan kääntöpuolelta löytyy jotain paljon rumempaa.

Toimintakohtauksissakin on sellaista hulluutta ja skaalaa, joka saa hymyilemään. Grayson ja taistelupari Ishi joutuvat yhdessä vaiheessa pakenemaan arviolta kilometrin korkuista irronnutta murhaisaa hammasratasta, taistelevat valtavaa mutanttikasvia vastaan eivätkä hyvät toimintakohtaukset siihen jää.

Yksinpeliä tuetaan kahdella muulla pelitilalla. Pistemetsästykseen keskittyvä Echoes ottaa noin 2–6 minuutin pituisia otoksia kampanjasta, joista on poistettu välianimaatiot – olennaista on suorittaa mahdollisimman monipuolisesti skillshoteja ja kerätä tarpeeksi pisteitä, jotta seuraava kenttä avautuu pelattavaksi. Suorituksiaan voi vertailla globaaleilla pistetaulukoilla ja kavereidensa kesken.

Varsinainen moninpeli löytyy Anarchy-pelitilasta, jossa korkeintaan neljä pelaajaa tahkoaa yhdessä hyvin tiiviissä kentissä 20 vihollisaaltoa vastaan. Jokaisen aallon tappamisen ohella homma pitää tehdä tyylillä, jotta tiimi saa tarpeeksi pisteitä seuraavan aallon avaamiseen. Kaikki on tällöin tehtävä ryhmässä, eli yksi potkaisee, toinen ottaa kiinni ruoskalla, kolmas ampuu ja neljäs vaikka potkaisee pahiksen lopuksi pieneen sähköiseen pyörremyrskyyn. Tiimityöskentely on avain voittoon.

Hurtilla huumorilla pääsee pitkälle

Bulletstorm on hankala tapaus pisteyttää. Olen todella tyytyväinen siihen, kuinka vapautunut ja persoonallinen tapaus onkaan kyseessä. Olisin kuitenkin leikannut yksinpelistä kappaleen verran pois, sillä nyt tahti hyytyy puolessa välissä ja pelaaminen muuttuu silkaksi juoksenteluksi. Meininki paranee merkittävästi loppua kohden, joka kuitenkin jättää kaiken avoimeksi jatko-osaa varten.

Olisin myös kaivannut enemmän tietoa itse planeetasta ja tapahtumien taustoista. Nyt tapahtumapaikka jää todella komeaksi huvipuistoksi, mutta olisin halunnut tietää siitä ja koko pelin maailmasta enemmän. Päiväkirjoja tai jotakin vastaavaa olisi ollut kiva löytää ympäristöistä, vaikka kyseessä onkin toimintapeli.

Anarchy- ja Echoes-pelitilat ovat viihdyttäviä, mutta en usko niiden jaksavan kiinnostaa erityisen kauaa, joskin tämä on yksilöllistä. Pelistä julkaistun Echoes-demon perusteella pistejahti jaksaa kiinnostaa monia pelaajia.

Pelasin kuitenkin Bulletstormia virne naamalla ja suurimman osan aikaa pelin hiottu, turhautumisesta vapaa meininki on iloista ja erinomaisen toimivaa. Ohjausta ja tuntumaa on selvästi hiottu pitkään enkä koskaan kyllästynyt potkimaan vihollisia tai ampumaan headshoteja – se vain tuntui alusta loppuun hyvältä.

8/10
Lisää luettavaa