Pilkkopimeitä kalajuttuja
H. P. Lovecraftin niin kutsuttu Cthulhu-mytologia on eräs viihdemaailman suurista ilmiöistä. Lukemattomat sarjakuvataiteilijat, kirjailijat, elokuvaohjaajat ja muusikot ovat pyrkineet ammentamaan inspiraatiota 1900-luvun alussa kirjoitetuista kauhuklassikoista. Suuri osa teoksista on mennyt mönkään, sillä hyvää Lovecraft-tarinaa ei tehdä vain lätkimällä lainattuja nimiä geneerisen kauhutarinan päälle.
Lovecraftin teokset eivät ole räjähtelevää dynamiittia, laahustavia zombeja tai nakuttavia Thompson-konepistooleita, vaan ihmispoloisia keskellä niin suuria ja kauheita tapahtumia, etteivät he pysty edes käsittämään niitä – mutta jotain pitäisi silti tehdä. Hieman erikoisesti usein pelinsä mönkään vetävä ranskalainen Cyanide on onnistunut tekemään yhden esikuvalleen uskollisimmista Cthulhu-peleistä.
Kuten Lovecraftin tarinoilla tapana on, myös Call of Cthulhu alkaa viattomasti. Ensimmäisen maailmansodan traumojaan viinan ja pillereiden avulla hoitava yksityisetsivä saa kaivatun toimeksiannon bostonilaiselta miljonääriltä. Miljonäärin tytär on kuollut tulipalossa koko perheensä kanssa, ja poliisien virallisen tarinan mukaan syy on tyttären. Isä ei tähän usko vaan epäilee, että jotain on jäänyt selvittämättä. Niinpä yksityisetsivämme heittää trenssin harteilleen ja suuntaa kohti Darkwaterin syrjäistä saarta.
Kuten kaikki Lovecraftinsa lukeneet varmasti arvaavat, saarella kaikki ei todellakaan ole kohdallaan. Saaren asukit ovat rujoja erakkoja, jotka lähinnä vain tuijottavat merelle tai tuoppeihinsa. Ulkopuolisia ei paikalle haluta tonkimaan. Jo pian alkaa käydä ilmeiseksi, että isukki todellakin oli oikeassa. Kyse ei ole vain yksinkertaisesta murhapoltosta, sillä kartanon rauniot ja niiden alla piilevät muinaiset luolastot kätkevät sisäänsä unohdettuja salaisuuksia ja kiellettyä tietoa.
Nostan hattua Cyanidelle siitä, että se on todellakin tajunnut Lovecraftin tarinat oikein. Pelaaminen ei ole mitään kultistien kansanmurhaa vaan rauhallista tutkimista ja selvittelyä. Itse asiassa peli ei edes käytännössä sisällä minkäänlaista toimintaa tai taistelua, vaan valtaosa ajasta kuluu kävellen paikasta toiseen johtolankoja etsien. Välillä eteen tulee tutkimusalueita, joista täytyy löytää kaikki oleelliset faktat, jolloin etsivä muodostaa niiden perusteella automaattisesti johtopäätöksiä ja tulkintoja.
Tarina on myös enimmäkseen oikein onnistunut. Niin päähahmo kuin pelaajakin ovat koko ajan ymmällään outojen tapahtumien ja hahmojen edessä. Tunnelma on useimmiten enemmänkin ahdistava ja painostava kuin suoranaisesti pelottava, vaikka sitäkin osastoa mahtuu kyllä mukaan riittävästi.
Kun lopputekstit lopulta noin 12 tunnin pelaamisen jälkeen pyörivät, olo oli tyytyväinen: kokonaisuus tuntuu Lovecraftilta. Jos jotain olisin kaivannut, niin ehkä lisää peliä. Nyt tuntuma oli välillä kuin tarinaan olisi iskenyt yli-innokas leikkaaja. Jotkut kohtaukset ja tarinaelementit olisivat kaivanneet lisää tilaa ja aikaa, eikä kehitystiimillä olisi tarvinnut olla näin hoppu.
”Ruudun reunat kutistuvat tunnelinäköä simuloiden, pulssi jyskyttää korvissa, ja pakokauhu välittyy myös sohvalle.”
Call of Cthulhun alku antaa pelistä suorastaan huonon vaikutelman, sillä ensimmäinen tunti menee aika kankeassa ja kämäisessä avoimen maailman seikkailussa etsivän tutkiessa Darkwaterin pientä kylää. Pulmat ovat kovin keinotekoisia, maailma tuntuu koomisen rajoittuneelta, ja suoraan sanoen pelkäsin jo pahinta.
Onneksi ensivaikutelma ei kuitenkaan kertonut koko totuutta, sillä kun Call of Cthulhu uskaltaa pudottautua pois avoimesta maailmasta ja lukita pelaajan pienemmille alueille, homma lähtee toimimaan paljon paremmin.
Koska esikuvana ovat selvästi toimineet pöytäroolipelit, mukana on myös kepeitä roolipelielementtejä. Keskusteluissa voi hyödyntää muualta oppimiaan faktoja uusien jutunjuurten avaamiseksi, ja välillä pääsee jopa tekemään valintoja, jotka pelin mukaan vaikuttavat tarinan käänteisiin ja lopputulokseen.
Etsivällä on myös kourallinen kykyjä, joita voi kehittää tarinan aikana jaettavien kykypisteiden avulla. Yhdellä kyvyllä voi esimerkiksi löytää pelialueelta kätkettyjä esineitä, jotka antavat lisää informaatiota tai voivat auttaa kiertämään pulmia. Jos onnistuu esimerkiksi havaitsemaan, että pannuhuoneen avain on lattialla romun joukossa, ei tarvitse yrittää kikkailla itseään huoneeseen muita reittejä pitkin. Yleisesti ottaen muutkin kyvyt joko tarjoavat vaihtoehtoisia tapoja ratkoa ongelmia tai avaavat keskusteluissa muuten lukittuja uria.
Koska kyse on Cthulhu-tarinasta, myös mielenterveys näyttelee pelissä omaa rooliaan. Aluksi kohtalaisen hyvissä hengenvoimissa oleva sankarimme näkee ja kokee pelin aikana kaikenlaista kamalaa, jolloin mielenterveys väistämättä kärsii. Kun päähahmo menee paniikkiin – olipa kyse sitten stressiä aiheuttavasta ahtaasta paikasta tai vaikka yliluonnollisen murhan todistamisesta – myös pelaaja tuntee sen. Ruudun reunat kutistuvat tunnelinäköä simuloiden, pulssi jyskyttää korvissa, ja pakokauhu välittyy myös sohvalle.
Kamalien kokemusten kasaantuessa liuku kohti hulluutta alkaa, jolloin pääsee nauttimaan miedoista mutta veikeistä hulluusefekteistä. Välillä taulusta saattaa vaikka paistaa ihmiskasvojen sijaan pääkallo, kunnes vilkaisee takaisin ja näkee taulun sellaisena kuin sen pitäisi olla.
Call of Ctulhu on kokemuksena viihdyttävä ja enimmäkseen toimiva, mutta toisaalta tarinaa lukuun ottamatta mikään sen osa-alue ei ole ihan niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Oikeastaan kaikki pelimekaniikat tuntuvat siltä kuin ne olisivat kaivanneet vielä vähän lisää pohdintaa. Mikään osa-alue ei suoranaisesti pomppaa esiin varsinaisena ongelmana, mutta oikeastaan koko pelin ajan odotin, että monet pelimekaniikat pyörähtäisivät kunnolla käyntiin – oli kyse sitten hahmon kyvyistä, hiippailuosioista tai ympärille haalittavista apureista. Niin ei koskaan käynyt, vaan olo oli vähän kuin olisi pelannut 12 tunnin opetusosiota.
Niinpä en kehtaa väittää, että Call of Cthulhu on varsinainen huippupeli. Jos Cthulhu ei käsitteenä kolise, pelistä ei välttämättä saa kamalasti irti. Lovecraft-tarinana ja Cthulhu-pelinä se kuitenkin toimii, pitkälti kiitos tarinansa ja rytmityksensä. Hieman paremmalla hiomisella peli olisi voinut olla vaikka mitä, mutta kun on kyse Cyanidesta, taso olisi voinut olla paljon huonompikin. Ollaan siis kiitollisia tästäkin.
Arvostelu on julkaistu alunperin Pelaaja-lehdessä numero 194 (marraskuu, 2018).