Call of Duty 3 (Xbox 360)

Innostavin uudistus Call of Duty 3:ssa on kaikkinainen mittakaavan kasvu.

14.9.2011 21:37

Ensimmäinen Call of Duty oli ilmestyessään kolme vuotta sitten kaivattu peli. Tuolloin toisen maailman fps-genreä hallitsi edelleen Medal of Honor -pelisarja, joka oli jo pahasti väsähtänyt. Call of Duty oli Medal of Honoreita tuoreempi todentuntuisemmalla otteellaan. Valitettavasti historia toistaa itseään, sillä kolmannen osan myötä myös Call of Dutyn taso kääntyy laskuun.

Kansa taisteli, Korkeajännitys kertoo

Call of Duty 3:n muotti on pelityypin tuntijoille tuttu. Pelissä soditaan Normandian maihinnousun jälkeisiä taisteluita liittoutuneiden puolella. Taisteluita yhteen nivova tarina on joutavaa stereotypioiden ja latteuksien kierrätystä, mutta antaa tekosyyn vierailla muutamalla rintamalohkolla eri kansallisuuksien univormuissa. On sääli, ettei sotapeleissä yritetä oikeasti käsitellä aihetta edes tarinan tasolla.

Innostavin uudistus Call of Duty 3:ssa on kaikkinainen mittakaavan kasvu. Teräväpiirron ja kovemman laskentatehon turvin piirtoetäisyyttä on nostettu tuntuvasti. Viimein kauimmaiset taisteluun osallistuvat viholliset ovat niin kaukana, ettei niihin kannata yrittää osua konepistoolilla. Tämä ilahduttaa kaltaisiani realististen elementtien ystäviä.

Suuri sotaretki

Laajat taistelukentät on myös pystytty täyttämään vihollisilla ja omilla joukoilla niin hyvin, ettei autiota tilaa jää. Koska ammuttavaa vilistää ennennäkemättömän paljon, on aseiden teho nostettu aiempaa uskottavammalle tasolle. Kiväärikaliiperin aseet – myös sarjatuliaseet – tappavat oikeaoppisesti laakista. Tykinruokaa riittää yllin kyllin taistelutovereillekin, ja ihan oikeasti vihollisia teilaavat omat joukot ovat niin ikään uskottavampia kuin koskaan.

Muilta osin grafiikka on ”vain” hyvää. Call of Duty 3 ei pärjää yksityiskohtien rikkaudessa ja animaatiossa toiselle Xbox 360 -uutuudelle, Gears of Warille. Tuhoutuvia ympäristöjä on paljon vähemmän kuin modernilta sotapeliltä odottaisi.

Hyviä yrityksiä…

Kuten edellisessä osassa, Call of Duty 3:ssa ei ole epäuskottavia elinvoimaa palauttavia lääkintäpakkauksia. Pelaajan haavat umpeutuvat itsestään muutamassa sekunnissa, kunhan vain pystyy järjestämään itsensä suojaan tulitukselta. Pelaaja myös kestää osumia reippaanlaisesti, ennen kuin suojautuminen on ajankohtaista. Tämä mekaniikka tekee pelistä sujuvan, mutta myös todella helpon. Eteenpäin pääsee aina, ja turhauttavien vaikeiden taisteluiden mukana on kadonnut haastavuus.

Vakavampi ongelma on tiukasti käsikirjoitettujen tehtävien ja edellä mainittujen pelimekaniikkojen synnyttämä ristiriita. Hyvin sotiminen ja hyvin pelaaminen ovat Call of Duty 3:ssa päinvastaisia asioita. Hyvän aseman löydettyään pelaaja voi kaataa vihollisia kuin heinää, mutta tehtävä jää tällöin junnaamaan paikoillaan. Edistystä tapahtuu vasta, kun pelaaja jättää tarjottimella olevat viholliset ampumatta ja etenee kompassin osoittamaan suuntaan.

Onneksi ongelma vaivaa vain ulkotaisteluita. Rakennuksia vyörytettäessä jokainen päiviltä päästetty sakemanni on ja pysyy poissa vihollisen muonavahvuudesta.

…ja huonoja

Tehtävien putkimaisuutta ei ole uudistettu kuin nimellisesti: silloin tällöin pelaaja saa valita muutamasta etenemisreitistä omansa. Pääasiassa eteneminen on edelleen tarkasti rajattua ja tahditettua. Vaihtelua tarjotaan esimerkiksi muutamalla ajoneuvo-osuudella ja käsikirjoitetuilla käsikähmäkohtauksilla, mutta ne ovat pelillisesti täysin pannukakkuja. Parhaimmillaankin erikoisosuudet jäävät yksitotisen rynnäköinnin rytmittäjiksi.

Myös teknisten viimeistelemättömyyksien määrä ihmetyttää. Pelihahmojen näkee uppoavan seinien sisään, ja silloin tällöin pelaajakin jumittuu maisemaan. Pienempiä kauneusvirheitä vilahtelee siellä täällä. Yksinään virheet eivät olisi merkittäviä, mutta muutenkin tunnelman kanssa haparoivassa pelissä ne kiinnittävät huomion.

Tämä on varmasti yhtä tylsää lukea kuin mitä se on kirjoittaa: Call of Duty 3 ei tarjoa riittävästi uutta genren aiempiin peleihin verrattuna. Pitkästyminen on todellinen ongelma, jos on pelannut edes paria Medal of Honoria, Brothers in Armsia tai Call of Dutya. Vuosia jatkuneesta kriitikkojen kitinästä huolimatta samojen ideoiden toistaminen on edelleen toisen maailmansodan räiskintäpelien ylitsepääsemätön ongelma.

Moninpeli on eri peli

Suurimmat Call of Duty 3:n epäkohdat liittyvät yksinpeliin tehtyihin ratkaisuihin. Ei siis ihme, että moninpelin puolella meininki on jotain aivan muuta. Syvälliseen moninpelin analyysiin on mahdoton ryhtyä, sillä arvostelujakson loppuessa peli oli ollut myynnissä vasta pari päivää. Todellinen kuva moninpelistä syntyy vasta kun näkee, kuinka pelaajat ottavat pelin omakseen ja miten sitä ryhdytään pelaamaan.

Sen verran voi ennustaa, että juuri moninpeli tulee olemaan Call of Duty 3:n hengissä pitävä voima. Teknisesti moninpeli tuntui toimivan hyvin. Pelimuotoja on kuusi ja kenttiä yhdeksän. Hahmoluokat ovat tutunoloisia kiväärimiehiä, tarkka-ampujia, lääkintämiehiä ja panssarintorjujia. Luokkien kykyjä on sekoitettu onnistuneesti: nyt sekä sinkomies että tulitukimies voivat jakaa ammuksia, ja tykistökeskitysten käyttö on tarkkuuskiväärimiehen hommia.

Tankeilla ja muilla ajoneuvoilla voi huristella yksin tai porukassa. Etenkin tankkien tasapainotus tuntui olevan kohdallaan. Osaavissa käsissä tankki on todella tappava, mutta vastaavasti heikosti pelattuna helppo hoidella vaikka yksittäisellä jalkamiehellä.

6/10
Lisää luettavaa