Hei, me hypitään! Ja Kevin Spacey.
Tavallaan jo omaksi pelien lajityypikseen laskettava Call of Duty -sarja on vuosia kärsinyt lisää sitä samaa -ongelmasta. Miljoonat pelaajat odottavat saavansa samankaltaisen, korkeilla tuotantoarvoilla varustetun tiukan räiskintäkokemuksen vuodesta toiseen, mutta aina pitäisi myös olla jotain uutta edellisiin verrattuna. Tällä vuositahdilla alkaa uuden keksiminen tietenkin vaikeutua, mutta peruskaavasta ei voi poiketa liikaa, jotta fanit eivät pety. Tämä näkyi viime vuonna nähdyssä Ghostsissa, joka oli teknisesti laadukas, mutta myös hyvin hengetön ja kaavoihin kangistunut. Mitä voidaan siis odottaa tämänvuotiselta Advanced Warfarelta?
Advanced Warfaren takaa löytyy Sledgehammer Games, joka on aiemminkin työskennellyt sarjan parissa, mutta on ensimmäistä kertaa asialla kokonaan oman Call of Duty -pelin muodossa. Uusien tekijöiden käsissä sarjaa piristetään sen verran sopivasti, ettei se tunnu polkevan paikallaan yhtä pahasti kuin Ghostsin kohdalla, mutta riskejä uuden suhteen on lopulta otettu harmittavan vähän. Pelimekaniikkaa on muokattu hieman sieltä ja täältä, mutta muutoin kyseessä on vanha tuttu Call of Duty. Suurin uutuus on lisääntynyt liikkuvuus sotilaiden tukihaarniskan rakettirepun vuoksi.
Yksinpeli tapahtuu vuodessa 2059. Pelattavia päähahmoja on vain yksi, ex-sotilas Jack Mitchell, joka ryhtyy suuren yksityisen sotilasyhtiö Atlaksen palvelukseen. Yhtiötä johtaa karismaattinen voimahahmo Jonathan Irons, jota näyttelemään on värvätty itse Kevin Spacey. Atlaksen palveluksessa pelaaja parantaa maailmaa kapitalismin hengessä, mutta yhtiön kasvaessa selvästi maailman valtioita suuremmaksi sotilasmahdiksi ongelmat alkavat ja epäilykset Ironsin motiiveista heräävät.
Pelillisesti tarina on Call of Dutylle tyypillinen hengästyttävä räiskinnän ja toiminnan vuoristorata, jossa hypitään ympäri maailmaa erinäköisissä maisemissa ja selviydytään vähän väliä räjähdyksistä ja muista läheltä piti -tilanteista. Pelin tulevaisuus ja sota tuntuvat uskottavilta kalustoa myöten, eikä puhdasta tieteiskuvitelmaa juuri nähdä. Magneettihanskat, tukihaarniskat, häiveverhot ja hakeutuvat kranaatit antavat räiskinnälle oman mukavan lisämausteensa, kuten myös hyvin rytmitetyt perusräiskinnästä poikkeavat osuudet. Toiminta on edelleen hyvin suoraviivaista putkijuoksua, joskin putki on nyt leveämpi kuin yleensä, sillä tukihaarniska mahdollistaa korkeat hypyt. Se lisää kenttien ulottuvuutta korkeussuunnassa, mikä onkin otettu huomioon niiden suunnittelussa. Muutoin haarniskan ominaisuuksia hyödynnetään lopulta yllättävän vähän ennakkomainontaan nähden.
Itse en havainnut kohtia, joissa vihollisia syntyisi lisää loputtomasti, ennen kuin ylittää jonkin tietyn rajan, kuten sarjassa on ollut tapana. Nyt vihollisia tuntuu olevan sen sijaan todella paljon tietyllä alueella, minkä vuoksi hyödyllisin apuväline pelin aikana on viholliset näköpiiriin – myös seinien läpi – merkitsevä luotainkranaatti.
Teknisesti yksinpelistä ei löydy valittamista. Peli on viimeistelty ja komea eikä sarjan vakiosta eli pehmeästä 60 fps:n ruudunpäivityksestä ole tingitty. Liikkeessä peli näyttää kerrassaan upealta, joskin niinä harvoina hetkinä, kun ehtii olla paikoillaan, huomaa ympäristöjen olevan varsin kliinisiä ja tyhjiä. Välivideoissa kasvoanimaatio alkaa jo lähennellä todellisuutta, minkä ansiosta etenkin Spacey pääsee oikeuksiinsa ja kannattaa pitkälti tarinaa Jonathan Ironsina.
Kaikkiaan noin kahdeksan tunnin mittainen yksinpeli ei ehkä räjäytä tajuntaa tai anna suurempia yllätyksiä, mutta tarjoaa parhaimman ja johdonmukaisimman Call of Duty -yksinpelikokemuksen vuosiin. Se on jo omanlaisensa saavutus.
Monille yksinpeliä tärkeämpi osa-alue on tietenkin moninpeli, joka on yhtä tappavan nopeatempoista niin kuin ennenkin. Tärkein muutos on liikkuvuudessa, sillä sotilaiden tukihaarniska mahdollistaa nopeat väistöliikkeet ja tuplahypyt, joiden avulla kartoissa voi liikkua myös korkeussuunnassa. Kaikki moninpelikartat onkin suunniteltu tämä mielessä pitäen, ja ne tarjoavat monia kulkureittejä sekä maanpinnalla että sen yläpuolella. Lisääntyneen liikkuvuuden hintana on kuitenkin lisääntynyt hektisyys, sillä kartoissa ei ole synny pullonkauloja ja yläkautta pääsee helposti kiertämään vihollisten taakse. Lisääntynyttä kaoottisuutta edesauttaa myös kaikkien karttojen aiempaa suurempi koko, joka antaa enemmän tilaa liikkumiseen.
Muutoin tukihaarniskan ominaisuudet ja niiden erikoiskyvyt ovat yllättävän heikkoja, kuten myös suuri osa score streak -palkinnoista, joita voi tosin tällä kertaa myös muokata erilaisilla lisäominaisuuksilla, jotka nostavat samalla niiden hintaa. Tekijät ovat selkeästi varoneet tekemästä tukihaarniskoista liian tehokkaita, jotta ne eivät rikkoisi pelin tasapainoa liikaa ja ärsyttäisi pelaajia.
Black Ops 2:n tyylisesti verkkopelisotilaansa ominaisuuksia voi muokata valitsemalla nyt kaikkiaan 13 kykyä, varustetta, asetta tai niiden lisukkeita. Järjestelmä mahdollistaa hyvin monipuoliset ja erikoistuneet hahmoluokat, joskin aiemmasta poiketen aseiden pelaamalla avattavat lisukkeet tuntuvat ehkä joitakin tähtäimiä lukuun ottamatta oudon turhilta – kaikki aseet tuntuvat ilman lisukkeitakin tehokkailta ja hyviltä käyttää. Tulevaisuus tuntuu moninpelissä muutenkin yllättävän vähän, sillä tekijät eivät ole luultavimmin halunneet karkottaa perinteisempien sotaräiskintöjen ystäviä. Valomiekkoja tai läjäyttimiä ei nähdä.
Pelitiloja riittää, joskin ne ovat suurelta osin samoja, joita sarjassa on totuttu näkemään aiemminkin. Black Ops 2:ssa suosiota saanut Hardpoint tekee tervetulleen paluun, ja parista uudesta pelimuodosta kiinnostavin on lipunryöstön ja koripallon risteytykseltä tuntuvat Uplink, jossa voitetaan heittämällä tai toimittamalla pallomainen luotain ilmassa olevaan linkkiympyrään.
Sisällön hurjan määrän täydentää Exo-Survival-yhteispelitila, jossa neljä pelaajaa sotii yhdessä vihollisaaltoja vastaan. Välissä ostetaan sotilaille uusia aseita ja varusteita, mutta jutun jujuna on se, että joka erässä saattaa olla omia erityisiä tavoitteita, jotka pakottavat pelaajat liikkumaan. Selviytymiseen ei siis riitä se, että vain linnoittautuu paikalleen räiskimään, mikä pitää pelimuodon arvaamattomana. On sitten pelaajien omasta mausta kiinni, kiinnostaako pelitila enemmän kuin sarjan aiemmista osista tutut zombipelitilat tai Ghostin mainio Extraction.
Siinä missä uudet varusteet, aseet ja kyvyt aukeavat tuttuun tapaan kokemustasojen kautta, kerätään pelissä myös hahmon ulkoasua muokkaavia tavaroita. Niitä saa hyvällä pelaamisella ansaittavista täydennyslaatikoista, jotka sisältävät satunnaisia vaatteita tai aseiden erikoisverisoita. Siinä missä vaatteet ovat puhtaasti kosmeettisia lisukkeita, aseet ovat joiltain ominaisuuksiltaan parempia ja toisilta huonompia kuin niiden perusversiot. Pelitasapainoon ne eivät juuri vaikuta, mutta joitakin pelaajia tällainen arpaonneen perustuva järjestelmä voi ärsyttää. Ainakin hahmostaan saa ahkerasti pelaamalla taatusti erinäköisen kuin muiden hahmot, joita voi ihastella pelin virtuaaliaulassa erien välissä.
Moninpeliä kalvaa etenkin PlayStationeilla verkkoviive. Se tekee pelaamisesta arpapeliä, jossa paremman yhteyden omaavat saavat tuntuvan edun. Peli käyttää palvelimissaan hybridimallia, jossa osa moninpeleistä pyörii pelin omilla palvelimilla, osa taas pelaajien konsoleilla. Kun tähän vielä lisätään se, ettei pelihaku tällä hetkellä näytä yhdistävän saman alueen pelaajien samoihin peleihin, voi täältä härmästä joutua liian usein pelaamaan amerikkalaisten tai länsieurooppalaisten kanssa, mikä tietenkin yleensä tarkoittaa itselle melkoista viivettä. Tekijät ovat luvanneet optimoida pelihakuaan ja korjata verkkoviivettä, mutta kirjoitushetkellä ongelma on edelleen olemassa.
Call of Duty: Advanced Warfare ei ehkä ota niin suurta irtiottoa sarjaan kuin uusien tekijöiden käsissä olisi ollut mahdollista, mutta se tarjoaa silti laadukkaan toimintapaketin, jonka pitäisi riittää sarjan faneille taas vuoden ajaksi – etenkin kun moninpelin viiveongelmat saadaan ratkaistua. Se kuitenkin nostaa ilmaan jälleen saman kysymyksen kuin sarjan aiemmatkin pelit: mitä uutta ensi vuonna?