1960- ja -70-luku tarjoavat reilusti aiheita ja tapahtumia lähdeaineistoksi, sillä tuona aikakautena paranoia ja vakoiluteollisuus ylsivät huimiin mittoihin. Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton tiedustelupalvelut upottivat kyseenalaisiin pimeisiin operaatioihin ja tutkimuksiin satojen miljoonien edestä veronmaksajien rahoja. Kuuban ohjuskriisi sekä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain asevarustelu loivat todellisen ydinsodan uhan.
Olin toiveikas Black Opsin tarinan suhteen, sillä kokonaisuutta piiloteltiin loppuun asti ja tekijästudio Treyarch vakuutti tarinan olevan odotuksien arvoinen. Pelattuani pelin kaksi kertaa läpi voin ilokseni todeta, ettei Black Ops petä odotuksia. Se hyödyntää hyvin lähes kaikkia edellä mainitun aikakauden tapahtumia ja nivoo tarinansa pätevästi historiallisiin puitteisiin. Tapahtumissa on paljon enemmän järkeä kuin Modern Warfare 2:n tarinassa.
Historiallisella asialla
Koska saavutus- ja palkintolistaus sen paljastaa kuitenkin, en mielestäni spoilaa pahasti kertomalla, että ensimmäinen tehtävä sijoittuu Kuubaan ja että kohteena on itse Fidel Castro. Tästä eteenpäin tarinaan sekoitetaan kasvavassa määrin historiallisia tapahtumia ja muita aikakauden oikeita henkilöitä, kuten Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamaraa ja presidentti John F. Kennedyä. Saa nähdä, millainen kohu tästäkin saadaan aikaan – etenkin Castron tapauksessa, joka on edelleen vallassa Kuubassa.
Castron ja muiden historian merkkihenkilöiden ottaminen peliin on rohkea ja tervetullut veto. Medal of Honor ei oikeastaan käsitellyt millään tavoin talibaneja tai Afganistanin tilannetta, joten on yllättävää, että Black Ops tekee omia tulkintojaan historiallisista tapahtumista, jotka ainakin Yhdysvalloissa ovat yhä arkaluontoisia. Kyse on ennen kaikkea viihteestä ja cameo-esiintymisistä, mutta etenkin Kennedyn lyhyt vierailu kampanjassa auttaa tekemään pelistä vakavasti otettavan tuntuisen. Black Opsin alku on eittämättä paras, mitä Call of Duty -sarjassa on tähän asti nähty.
Suurempi panostus juoneen näkyy lisääntyneinä välianimaatioina sekä dialogin suurempana määränä. Kuubasta mennään Neuvostoliittoon ja Vietnamiin. Tehtäviä pelataan useimmiten Alex Mason -nimisellä sotilaalla, mutta tuttuun tapaan muutama tehtävä pelataan jälleen muilla hahmoilla. Tapahtumat sitoo yhteen Ed Harrisin loistavasti ääninäyttelemä agentti Hudson.
Tykinruokaa
Toiminta ei erityisesti yllätä, mutta jälleen kerran Call of Duty tarjoaa vuoristoratamaista ja useimmiten todella viihdyttävää ”Hollywood-sotaa”.
Siitä huolimatta, että kyse on salaisista, muutaman sotilaan voimin toteutettavista operaatioista, erityisen hienovaraisesti saati hillitysti ei toimita. Vain muutamassa kohtauksessa maltetaan hidastaa tahtia, rakentaa jännitystä ja tarjota mahdollisuus esimerkiksi hiippailla vihollisen selustassa. Tällaiset kohdat on käsikirjoitettu tarkkaan, joten jos haluaa välttää räiskimistä ja suorittaa tehtävän huomiota herättämättä, on pakko pelata lähes tismalleen pelin edellyttämällä tavalla. Hyvä esimerkki on Siperiaan sijoittuva tehtävä, jossa pitää tuhota salainen tukikohta.
Todella vahvan alun jälkeen on pienoinen pettymys, että Treyarchilla tuntuu olevan pakonomainen tarve tarjota – takautumien kautta – toisen maailmansodan pelien kaltaista myllytystä, jossa pelaajan silmille vyörytetään sadoittain vihollisia. Tämä syö tapahtumien uskottavuutta, sillä sotiminen tuntuu oikean sodan sijaan enemmän videopeliltä, huonolla tavalla. Aina pitää olla vielä se yksi valtava räjähdys tai vihollisaalto lisää, kun vähempikin riittäisi. Hillitympi lähestymistapa olisi tunnelman kannalta parempi ratkaisu. Tässä suhteessa Infinity Ward on edelleen mestari ja Treyarch vielä oppipoika. Vähemmän on enemmän.
Jo World at Warissa tuntui siltä, että Treyarchin tavaramerkiksi ovat tulleet kohtaukset, joissa vihollisia pusketaan vastaan loputtomasti, eikä mitään tapahdu, ellei pelaaja etene välitallennuspisteestä toiseen. Etenkin Veteran-vaikeustasolla jotkin kohtaukset ovat tästä syystä täyttä tuskaa. Reiluudesta ei voi puhua, kun luodit löytävät pelaajan, oli tämä kuinka piilossa tahansa. En voi uskoa, etteikö vaikeustasoa voisi nostaa ilman näin halpoja keinojakin, vaikka sainkin pelattua kampanjan läpi Veteranilla – hampaat irvessä.
Myös tuntuma on hieman hukassa. Tämä on outoa, sillä juuri tunne vihollisiin osumisesta oli Infinity Wardin parasta osaamista ja yksi merkittävimmistä syistä siihen, että Modern Warfare tuntuu niin hyvältä. Nyt viholliset tuntuvat melko pahvisilta. Korkeammilla vaikeustasoilla haittaavat myös maastoutumisen hitaus ja epämääräisyys. Vaikka kuinka painoin syöksynappia pohjaa, useimmiten hahmoni ei mennyt matalaksi vaan jäi imemään luoteja. Todella turhauttavaa.
Sieltä tänne ja takaisin
Olisin viihtynyt pidempään Vietnamin viidakoissa, jonne pelistä sijoittuu kuitenkin melko pieni osuus. Kaikki pakolliset Vietnam-jutut toki ehditään kokea: taisteluveneellä ajaminen, Huey-kopterilla lentäminen ja vietkongin tunneliverkostossa ryömiminen. Maisemat vaihtuvat lähes hengästyttävässä tahdissa, ja tehtävissä on paljon vaihtelua. Vaikka sukeltaminen ja vuorenrinteitä alas syöksyminen köydellä ovat yksinkertaisia pelimekaanisia juttuja, ne viihdyttävät ja tuntuvat hienoilta. Loppupuolen helikopterilla käytävä taisteluosuus on sekin mieleenpainuva.
Jotakin jokaiselle
Samalla kaavallahan homma kulkee kuin ennenkin, mutta se vain toimii niin mielettömän hyvin. Ohjaustuntuma, vaihtelu, hieno grafiikka ja usein mahtava fiilis ovat asioita, joissa Call of Duty tuntuu suoriutuvan kerta toisensa jälkeen muita paljon paremmin. Myös musiikkia on hyödynnetty erinomaisesti. Tunnemallinen ja minimalistinen taustamusiikki etenkin Vietnam-osuuksissa auttaa luomaan usein eteerisen fiiliksen. Teknisenä suorituksena Black Ops suorastaan nöyryyttää Medal of Honoria.
Yksinpeli on vahva suoritus, ja tarinalla on enemmän pituutta kuin Modern Warfare -peleissä. Zombipelitila tekee sekin paluun tarjoten löyhän juonen ja hieman rakennetta tapahtumiin – joskin jäin itse kaipaamaan World at Warin zombipelitilan yksinkertaisuutta.
Moninpeliin on tuotu syvyyttä ja etenkin tilastoja, joita odotettiin jo Modern Warfare 2:lta. Nyt tilastoja on pilvin pimein. Halolta lainataan mahdollisuus omien taistelujen videoimiseen sekä kuvien jakamiseen. Deathstreakit on poistettu, ja pelitasapaino tuntuisi olevan paremmin kohdillaan kuin MW2:ssa, sillä esimerkiksi nuubituubilla (+ Scavenger-kyky) ei enää pysty aiheuttamaan MW2:n kaltaista raivostuttavaa dominointia. Sniputtajatkin tuntuivat olevan vähemmistössä, sillä pelin 16 moninpelikarttaa ovat melko sokkeloisia, joten ne eivät tarjoa heille erityisen otollisia paikkoja. Hyvä niin.
Tutun kokemuspisteiden keräämisen rinnalle on tuotu CoD-pisteet, joilla ostetaan XP-keruun kautta avautuvat aseet, kyvyt ja niin edelleen. Pisteillä voi myös pelata Wager-matseja, joissa niillä voi lyödä vetoa isomman potin toivossa. Nämä uutuusmatsit varsin hauskoja, sillä niissä voi esimerkiksi olla vain yksi luoti pistoolissa, ja uuden luodin saa vain vastustajan tappamalla.
Moninpeliin on lisätty paljon toivottuja asioita, mutta samalla säätämisen ja mahdollisuuksien määrä on ainakin allekirjoittaneelle lähes ahdistava asia. On vaikea päättää, mille reitille lähtisi ja mihin keskittyä, kun valinnanvaraa on niin paljon. Monille se on hieno asia, mutta itse kaipaan jo Modern Warfaren kaltaista riisutumpaa kokonaisuutta, vaikka tilastoista pidänkin. Treyarchin luoma moninpelikäyttöliittymä on myös kovin ruma.
Treyarchin World at War lainasi paljon Modern Warfarelta, mutta Blacks Ops tuntuu aidosti sen omalta tuotteelta ja itsevarmalta kokonaisuudelta. Se on Treyarchin paras Call of Duty -peli, jolla studio ottaa haltuun pelisarjan johtajan aseman, mutta yksinpelin suhteen hillitympi ja rauhallisempi ote olisi tehnyt terää.
Robert kuka?
Pelissä vilahtava Robert McNamara oli yksi Vietnamin sodan pääarkkitehdeistä. McNamaran komennon alaisena Vietnamissa oli parhaimmillaan yli 500 000 Yhdysvaltain sotilasta, mutta massiivisesta sotilasylivoimasta huolimatta Vietnamin sota aiheutti valtavat miestappiot Yhdysvaltain armeijalle. Armeijalla oli hyvin vähän kokemusta Vietnamin vaikeakulkuisessa viidakossa taistelemisesta ja kuumuudesta, ja pitkittyvä sota laski sotilaiden moraalin pohjalukemiin.
Myöhemmin McNamara alkoi epäillä, oliko sotaa mahdollista edes voittaa, ja hän erosi tehtävistään siirtyäkseen Maailmanpankin johtajaksi.
Vaihtopelaaja
Kirjoittanut [pelaaja_author:14]
Ennen perustajiensa ongelmia Activisionin kanssa Infinity Ward toimi Call of Duty -sarjan pääkehittäjänä Treyarchin ollessa selkeästi ns. kakkosketjun tiimi. Studioiden välit olivat todella kylmät, eikä ihme, että Black Opsin myötä Treyarch päätti selvästi näyttää kilpastudiolle närhen munat – tai ainakin yrittää sitä. Kova yritys tuotti kuin tuottikin tulosta, sillä Black Ops on vähintäänkin yhtä hyvä ja osin myös parempi kokonaisuus kuin Infinity Wardin edellinen peli Modern Warfare 2. Yritystä on kuitenkin ollut jopa liikaa, sillä Black Ops tuntuu jopa ylitsepursuavan sisältöä lähes joka osa-alueellaan.
Varsinkin moninpelin osalta tekemistä ja säätämistä on jo liikaa. Uusi pelaaja ahdistuu aluksi eri valintojen, saavutusten ja tilastojen näennäisen loputtomasta määrästä. Muutoin moninpeli toimii pitkälti kuten Modern Warfare 2:ssa eli todella hyvin. Pelimuodot ja niiden säännöt ovat suurimmaksi osaksi samoja, kuten myös pelin tempo ja pelimekaniikka. Suurin ero on pelin oma CoD-pistevaluutta, joka nousee kokemustasoja tärkeämpään rooliin aseiden, varusteiden ja kykyjen optimoinnissa. Valuuttaa voi peruspelaamisen lisäksi kerätä myös erillisen Wager-tilan kautta pelaamalla ”rahasta” muita pelaajia vastaan. Kokemustasojen sekä valuutan kerääminen ja tuhlailu muuttuukin lähes loputtomaksi kehäksi, jossa koko ajan pitää ottaa ”vielä yksi erä” ja saada ostettua jotain kivaa tai uusi taso.
Ainoa suurempi ihmetyksen aihe on tarkka-ampujien vähyys pelaajissa. Tällä lienee tekemistä pelikarttojen suunnittelun kanssa, sillä lähes kaikki kentät ovat sen verran sokkeloisia ja ahtaita, ettei tarkka-ammuntaan oikein ole mahdollisuuksia. Selkeästi eniten käytetty asetyyppi onkin konepistooli. Koska itse kuitenkin inhoan sniputtajia enkä sitä itse juuri harrasta, ei tämä ainakaan minua haittaa.
Black Opsin yksinpeli pesee kokonaisuutena Modern Warfare 2:n vastaavan helposti jo pelkällä pituudellaan. Kylmän sodan näyttämölle rakennettu mielenkiintoinen juonikuvio kuljettaa pelaajaa ympäri maailmaa eri ympäristöissä ja on tiiviimpi tarinallinen kokonaisuus kuin edellisessä Call of Duty -pelissä. Vaihtelua on tarpeeksi, eikä toiminta hyydy missään vaiheessa – välillä pelin hurja tykitys ja vyörytys tuntuvat olevan jopa hieman liikaa.
Black Ops on sotaräiskinnän runsaudensarvi, jolle vertaista voi hakea lähinnä Halo: Reachistä. Sen rönsyilevä sisältö ja henkeäsalpaava räiskintä niin verkossa kuin yksinpelissäkin peittävät myös helposti alleen sen, että mistään pelimaailmaa mullistavasta tai uusia innovaatioita sisältävästä pelistä ei ole kyse. Black Ops on turboahdettua toimintaviihdettä parhaimmillaan, eikä se enempää yritä edes olla.