Tulevaisuudessakin kaikki on kuin ennen
Olen jo aiemmin sarjan pelien kohdalla sanonut, että Call of Dutysta on tullut oma lajityyppinsä, jonka ongelma on se, että kehittyäkseen sen pitäisi uudistua joka vuosi, mutta suosionsa vuoksi silti pysyä muuttumattomana. Sarja on siksi itse pahin kilpailijansa, mitä korostaa vuosittainen vuorottelu kolmen eri tekijän välillä. Tällä kertaa vuorossa on sarjan suuruuteen nostanut Infinity Ward, jonka ratkaisu uudistumiselle on ollut suunnata avaruuteen – ratkaisu, joka ainakin ennakkoon raivostutti ison osan faneista. Kuinka paljon uutta avaruus on tuonut mukanaan?
Infinite Warfare sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on asuttanut koko aurinkokunnan resurssien tarpeessa, sillä Maan omat on louhittu loppuun. Siirtokunnat Marsin johdolla eivät kuitenkaan ole tyytyväisiä asemaansa rikkaan maapallon elättäjinä ja nousevat kapinaan. Juoni käsittelee tätä lähtökohtaa kuitenkin erittäin mustavalkoisesti. Siirtokunnan armeija on käytännössä komentajien hassuja aksentteja myöten avaruusnatseja, joissa ei ole hyvyyden hiventäkään ja joille ei riitä Maasta erkaantuminen, vaan ainoastaan sen valloittaminen. Heitä vastaan taistelevat Maan yhdistyneet sotavoimat, jotka ovat tietenkin tarinan sankareita. Juonen yksiulotteisuudessa eniten menee hukkaan Game of Thronesista tuttu Kit Harington, joka siirtokuntien joukkoja komentavana amiraali Salen Kotchina lähinnä suoltaa kliseisiä uhkauksia ja puheita pelaajan suuntaan.
Pelaaja puolestaan ohjaa idealistista kapteeni Nick Reyesiä (Brian Bloom). Hänen komentamansa sota-alus Retribution toimii pelissä liikkuvana tehtäväkeskuksena, josta altavastaajina sodassa olevat Maan joukot lähtevät vastaiskuihin. Tehtävien aikana ja niiden välissä aluksen sivuhahmot tulevat tutuiksi keskusteluiden ja uutislähetysten kautta, mikä lisää pelimaailman syvyyttä onnistuneesti. Lataustauot on ovelasti piilotettu tapahtumien taustalle niin, ettei pelaaja huomaa niiden läsnäoloa esimerkiksi komentosillalta hangaariin ja asevarastoon siirtymisen tai alusten laukaisun aikana. Tällä on iso merkitys pelin tunnelman kannalta, kun kaikki tuntuu olevan samaa yhtenäistä tapahtumien sarjaa.
Tarinatehtävien lisäksi Retributionilta voi valita suoritettavaksi erilaisia sivutehtäviä, jotka lisäävät sisältöä niin juoneen kuin pelaamiseenkin, sillä tarina itsessään on varsin suoraviivainen. Etenkin sivutehtävät tarjoavat yllättävän erilaisia ja hyvin suunniteltuja erillisiä kokonaisuuksia, joskin kaikki ne seuraavat silti perinteistä Call of Duty -kaavaa eli ovat enemmän tai vähemmän tunneliräiskintää. Silti etenkin avaruuteen sijoittuvat tehtävät, joissa taistellaan tyhjiössä asteroidien seassa tai valtavien alusten pinnalla, ovat varsin muistettavia.
Avaruudessa myös lennellään, vaikka valtaosa tehtävistä suoritetaan saappaat maassa. Lentelyosuudet ovat hyvin hektistä mutta myös hyvin yksinkertaista räiskintää. Minkään tason simulaatiosta ei ole kyse. Avaruus kuitenkin mahdollistaa hyvin erilaiset ja näyttävät ympäristöt, joista otetaankin kaikki irti. Visuaalisesti Infinite Warfare on kauttaaltaan komeaa katsottavaa, ja PS4-versio tukee myös PS Prota grafiikan korkeammalla resoluutiolla.
Tehtävien alussa saa valita aseistuksensa, johon kuuluu myös energia-aseita. Ne kuitenkin eroavat yllättävän vähän luotiversioista, eikä eroa huomaa käytännössä juuri lainkaan. Tekijät eivät ole halunneet rikkoa sarjan kaavaa liikaa, mutta samalla tieteisasetelma menee myös vähän hukkaan. Asearsenaali tuntuu kauttaaltaan vanhalta tutulta muutamia erikoisuuksia lukuun ottamatta. Kuvitteellisin ase on antipainovoimakranaatti, joka leijuttaa vihollisia hetkellisesti ilmassa.
”Vaikka Infinite Warfaren kampanja ei keksi Call of Duty -sarjan pyörää uudestaan, se on kokonaisuutena paras vuosiin – jos ei satu olemaan allerginen tieteistoiminnalle.”
Vaikka Infinite Warfaren kampanja ei keksi Call of Duty -sarjan pyörää uudestaan, se on kokonaisuutena paras vuosiin – jos ei satu olemaan allerginen tieteistoiminnalle. Itseeni se kuitenkin iskee, missä auttavat myös tarinan pienet Battlestar Galactica -vibat, mutta ymmärrettävästi se ei ole kaikkien makuun. Henkilöhahmotkaan eivät pahiksia lukuun ottamatta ole aivan paperinohuita, mikä sotaräiskinnässä on oma saavutuksensa.
Moninpelin osalta muutoksia on yllättävän vähän itse avaruusasetelmaa lukuun ottamatta. Advanced Warfaren ja Black Ops III:n moninpeliä hakanneet ovat Infinite Warfaressa heti kotonaan, sillä sen verran samoilla laduilla siinä hiihdetään. Samalla se on myös kylmää kyytiä uusille pelaajille. Taidon merkitys on selkeästi Black Ops III:a suurempi, sillä tahti on pykälän kovempi, osuminen vaatii suurempaa tarkkuutta ja henki lähtee sekunnissa. Kartat ovat pieniä, eikä keskittymiskyky saa herpaantua hetkeksikään. Myös Advanced Warfaren lennokkaat tuplahypyt tekevät paluun, eli tällä saralla loikkimista näkee Black Ops III:a enemmän – onko se hyvä vai huono, riippunee pelaajasta.
Avaruus on mahdollistanut mielikuvituksen käytön myös moninpelikartoissa, joista ei juuri samanlaisia maisemia löydy. Muutoin ne noudattavat kaikki enemmän tai vähemmän tuttua kolmen reitin asetelmaa, joka ohjaa räiskinnän kulkua. Karttojen suunnittelu ei myöskään anna kunnolla tilaa rakettireppujen täyteen hyödyntämiseen, mikä lieneekin ollut tarkoitus, mutta miksi ne sitten ovat edelleen mukana?
Vanhan kaavan pieniä muutoksia ovat myös combat rigit eli taisteluhaarniskat, jotka antavat pelaajien käyttöön erilaisia bonuksia ja erikoiskykyjä hieman Black Ops III:n operaattoreiden tavoin, mutta ilman niiden persoonallisuuksia. Osa rigien erikoisuuksista on varsin mielenkiintoisia, kuten selkää lähitaisteluhyökkäyksiltä suojaava kilpi, mutta muutoin ne tuntuvat lopulta vain jälleen yhdeltä valinnalta kymmenien muiden rinnalla. Lisäksi jotkut niistä, kuten Synaptic, ovat todella tappavia osaavien pelaajien käsissä, mikä saa helposti kyseenalaistamaan niiden tasapainoa.
Pelimuodot ovat niin ikään niitä tuttuja. Ainoana uutuutena on Defender-tila, jossa pisteitä tulee oman joukkueen sotilaan pitäessä hallussaan robottilennokkia, jota vastapuoli tietenkin yrittää kaapata. Siinä on oma hupinsa, mutta se tuskin tulee syrjäyttämään Kill Confirmedia, Dominationia tai muita vanhoja suosikkimuotoja.
Aseita, niiden kiinnikkeitä ja muita varusteita riittää, ja niitä tietenkin avataan entiseen tapaan kokemustasojen myötä. Poikkeuksena aiempaan mukana on aseiden tavalla tai toisella tehokkaampia prototyyppiversioita, joita voi kehittää Salvage-resurssilla tai saamalla niitä lähinnä satunnaisia kosmeettisia esineitä sisältävistä aarrearkuista. Arkkujen saamiseen tarvittavia avaimia kerätään pelaamalla. Se on hieman ongelmallista, sillä korkealle tasolle kehitetyt prototyyppiaseet ovat aidosti tavallisia parempia tai sisältävät lisäkykyjä, joten ne antavat omistajilleen selkää etua. Koska on oletettavaa, että aiempien osien tavoin aarrearkkuihin tarvittavia avaimia voi myöhemmin ostaa myös oikealla rahalla, häilyy moninpelin yllä ikävä rahalla voittoon -varjo. Nähtäväksi jää, tuleeko näin tapahtumaan. Joka tapauksessa nyt paljon pelaavat saavat pelkän taidon lisäksi myös varustepuolella selkeää etua vähemmän pelaaviin nähden.
Kokonaisuuden täydentää sarjan kolmanneksi vakioksi muodostunut zombiyhteistyötila Zombies in Spaceland, joka nimestään huolimatta suuntaa menneisyyteen 1980-luvulle zombien valtaamaan huvipuistoon. Nörtti, urheilija, cheerleader ja räppäri lahtaavat zombeja kasarihittien tahdissa ja piristävän hilpeissä tunnelmissa pelitilan aiempaan synkkyyteen nähden. Ja kun kasarista puhutaan, mukana menossa on tietenkin myös David Hasselhoff huvipuiston mystisenä dj:nä. Uutta ovat pelaamalla kerättävät Fate and Fortune -kortit. Ne antavat hahmoille pysyviä bonuksia, jotka avattavien erikoisaseiden kanssa toimivat edistyksen mittareina. Niitä voi tietenkin saada lisää satunnaista tavaraa sisältävistä zombiarkuista. Tuttuun tapaan valtaosa pelitilan sisällöstä on visusti varjeltuja salaisuuksia, jotka on tarkoitettu löydettäväksi pelaamalla. Jos kasarimeno iskee, Zombies in Spacelands on taattua viihdettä pelitilan faneille, vaikka suurempia uudistuksia siihen ei olekaan tehty.
Call of Duty on valtava huipputuotettu viihdesarja, ja sen viimeisimpänä tuotoksena Infinite Warfare on taattua teknistä laatua ja osaamista. Tänä vuonna se kuitenkin myös polkee pahasti paikoillaan ikään kuin suuntaansa etsien. Sarjan faneille se tarjoaa samaa kuin ennenkin, ja monille heistä se etenkin moninpelin osalta taatusti kelpaa. Monia muita taisteluväsymys alkaa jo taatusti painaa tuntuvien uudistusten tai muutosten puuttuessa, etenkin jos tieteisteema aiheuttaa näppylöitä.
8/10
Huipputuotettu räiskintäsarja uudistaa itseään lähinnä visuaalisesti sisällön jatkaessa vanhan kaavan mukaan.
Miika Huttunen