Megabudjetin Hollywood-toimintaleffojen ohjaaja Michael Bay toteaa osuvasti Armageddon-elokuvansa dvd-kommenttiraidalla, kuinka elokuvakävijät puristavat jännittyneenä tuoliensa käsinojia katsoessaan toimintakohtausta, jossa pääosanäyttelijät ovat hengenvaarassa, mutta tiedämme, etteivät he voi kuolla. Joten miksi jännitämme? Bayn mukaan kun homman tekee hyvin, yleisö tempautuu toiminnan pauloihin ja eläytyy täysillä mukana. 24-tv-sarja on tästä hyvä esimerkki – Jack Bauerin seikkailut ovat täynnä raivostuttavia mahdottomuuksia, mutta ei se haittaa – meininki vie mennessään.

Infinity Ward vahvistaa otettaan toiminnallisten fps-pelien eliittistudiona Modern Warfare 2:lla. Yksinpeli rakentuu pitkälti erinomaisesti toteutettujen toimintakohtausten ja rytminvaihdosten varaan – kaava on kulunut, mutta Infinity Ward osaa kerta toisensa jälkeen toteuttaa sen uskomattoman hyvin.

MW2 on jatko-osa sanan kaikessa merkityksessä – kaikkea on enemmän, räjähdykset ovat isompia ja pelitiloja on enemmän, mutta varsinaisesti mitään mullistavaa yksinpeli ei tarjoa. Kampanja tarjoaa silti äärimmäisen viihdyttävän vuoristoratamaisen kokemuksen, joka vie mennessään.

Modern Warfare 2 alkaa täysin samanlaisella koulutustehtävällä kuin mitä nähtiin edellisessä pelissä, mutta lentokonehangaarin sijaan ollaan Afganistanin vuoristossa.

Missä Larionov, Krutov, Fetisov ja Kasatonov?

Yksinpelin tarina jatkuu viisi vuotta Modern Warfaren tapahtumien jälkeen.

Tarina seuraa Yhdysvaltain 141. erikoisryhmän ajojahtia, jonka kohteena on terroristi Makarov. Hän on edellisessä pelissä tapetun Zakhaevin seuraaja. Kuten Bruce Waynen hovimestari Alfred totesi osuvasti Dark Knight elokuvassa, jotkut miehet haluavat vain nähdä maailman palavan, ja tämä kuvastaa hyvin kiihkoilevaa Makarovia. Hän vie sodan kirjaimellisesti Yhdysvaltoihin, kuten pelin traileritkin ovat paljastaneet.

141. ryhmä koostuu niin CIA:n agenteista kuin brittien SAS-, ja NAVY Seals sotilaista. Kerronta hyödyntää jälleen useampaa sotilasta, joilla operoidaan eri maailmankolkissa. Juoni pysyy silti paremmin kasassa kuin edellisessä pelissä. Yllättäviä käänteitä on nytkin tarjolla, joskin kampanja on kerronnaltaan ja jopa tehtävissä tapahtuvien kohtauksien suhteen todella lähellä MW:n tapahtumia.

Sota on kaaosta

Pelin perustat, kuten ohjaus ja miltä aseiden käyttäminen tuntuu, ovat huippuluokkaa. Päälle tulee monia pieniä erinomaisia pelimekaanisia kikkoja, jotka tuovat kivasti vaihtelua. Afganistanin jäisillä vuorilla kiivetään hakuilla, välillä maalaillaan kohteita tulituelle, ohjaillaan kartalla Predator-ohjuksia kohteeseen tai ollaan ampujana Hummer-saattueessa. Tuttuja juttuja, mutta jälleen loistavasti toteutettuina. Etenkin Predator-ohjusten käyttäminen, joita pelaaja voi itse ohjata kohteeseen, on äärettömän siistiä. Aiheutuva räjähdys vavisuttaa tannerta ja grafiikkamoottori välittää ruudulle paljon aiempaa enemmän hajoavaa irtaimistoa.

Tällä kertaa useampi tehtävä rakentuu siten, että pelaajalla on mahdollisuus toimia joko suoraviivaisesti tai vaivihkaa. Kärsivällinen hiippaileminen ja vihollisten eliminointi on joissakin tapauksissa mahdollista. Esimerkiksi talviseen sotilastukikohtaan sijoittuvan Afganistan-tehtävän voi pelata läpi lumimyrskyn turvin vihollisia hälyttämättä, tai sitten voi lähteä taistoon aseet edellä.

Kenties vastauksena pelisuunnittelunsa suoraviivaisuudesta saamansa kritiikin pohjalta Infinity Ward on sijoittanut osan tehtävistä avoimempiin ympäristöihin kuten favelaan ja lentokonehautuumaalle.
Näissä kentissä päämäärään voi edetä hieman totuttua vapaamuotoisemmin, tosin se tarkoittaa sitä, että lähinnä pelaajat voivat edetä oikealta ja vasemmalta eivätkä vain keskeltä. Eniten toiminnan kulkua muuttaa se, kuinka esimerkiksi favelassa vihollisia puskee joka suunnasta, ja ne voivat kiertää pelaajan taaksekin – alueelle, jonka on tottunut olevan turvallinen. Pieni muutos muuttaa ratkaisevasti totuttua Call of Dutyn kaavaa.

Koska kentissä voi viipyä pitempään, voi ammusvarastoa täydentää ammuslaatikoista. Aseitakin tuntuu nyt löytyvän todella avokätisesti – favelan militiallakin tuntuu olevan huippumodernit vehkeet. Joka nurkasta tuntuu löytyvän erityyppinen ase, jotka tukevat erityyppistä pelaamista. Tuntuu siltä kuin moninpelin rikkautta, jossa pelaaminen on hyvin erilaista suosimastaan aseesta riippuen, on tuotu enemmän yksinpeliin.

Se, mistä en pidä, on se kuinka osa kampanjan tehtävistä on ottanut askeleen taaksepäin toisen maailmansodan peleihin – useampi tehtävä tuo vastaan hillittömän määrän vihollissotilaita ja olo on kuin pelaisi Normandian maihinnousua. Tosin panokset ovat tarinassa isot, ja nyt ollaan sodassa eikä vain suorittamassa erikoistehtävää. Jäin kuitenkin kaipaamaan edellisen pelin intiimimpää meininkiä, jossa suurin osa tehtävistä oli enemmän ns. Special Forces henkisiä pikkuoperaatioita, kuten autokulkueen yllättäminen The Sins of the Father tehtävässä ensimmäisessä MW:ssa.

Pelaajan näkökenttä muuttuu usvaiseksi veren tahrimaksi sotkuksi, kun luodit osuvat. Efekti on visuaalisesti niin räikeä, että se ärsyttää, koska näkökentän selviytymisessä kestää hitusen liian pitkään.
Moninpelissä tämä ei niinkään vaivaa, mutta kun yksinpelissä ropisee ja näkökenttä on veren tahrima, niin pinna kiristyy.

Tehdään se kaksin

Kahdelle pelaajalle suunniteltua Spec Ops tilaa on selvästi kehitetty alusta alkaen yksinpelin rinnalla eikä kyseessä ole tuotannon lopussa mieleen juolahtanut co-op-yhteistyöpelitila.

Spec Ops on jaettu viiteen luokkaan: Alpha, Bravo, Charlie, Delta ja Echo. Ne sisältävät yhteensä 23 tehtävää, joiden vaihtelu tekee Spec Opsista mahtavan. Tarjolla on survival-henkistä useamman vihollisaallon eliminointia, moottorikelkalla kaahailua Uzi kourassa, suojelutehtäviä ja suoraviivaisempia deathmatch-henkisiä haasteita. Vaikeustasoja on kolme, ja mitä vaikeamman valitsee, sitä enemmän vihollisia tulee.

Yksi suosikeistani on Sniper Fi, jossa linnoittaudutaan talon katolle ja koetetaan selvitä useammasta vihollisaallosta. Arsenaalista löytyy esimerkiksi Claymore-miinoja, tarkkuuskivääreitä ja ihana Predator-ohjaus, jolla voi aiheuttaa tuhoa laajalla säteellä. Kaverin kanssa linnoittautuminen ja epätoivoinen taistelu ammusten loppuessa on todella siistiä. Ja jos ei halua vain puolustautua, mikään ei estä aggressiivisempaa lähestymistapaa tehtävän ratkaisemiseen. Toinen suosikkini on sortuvalle sillalle sijoittuva Suspension, jossa pitää taistella tiensä sillan toiseen päähän varoen räjähtäviä autoja, vihollissotilaita ja taisteluhelikoptereita.

Suoritukset rankataan yhdestä kolmeen tähteen. Suoritusnopeus on tärkeä kriteeri ja esimeriksi favelaan sijoittuvissa tehtävissä on vältettävä sivullisia uhreja. Pelitilaa voi pelata kaksin jaetulla ruudulla netin ohella, ja on sanottava, että yksin pelatessa Spec Opsin loistavuus ei todellakaan aukea.

Resistance 2, Uncharted 2 ja CoD: World at War kokeilivat yhteistyöpelitiloja, mutta MW2:n Spec Ops on tähän asti paras yhteistyöpelitila, mitä olen pelannut. Tehtävät ovat tarpeeksi vaihtelevia ja lyhyitä, jotta niitä jaksaa pelata kerta toisensa jälkeen paremman suorituksen toivossa.

Moninpeli

Moninpelin suhteen Infinity Ward osoittaa maltillisuutta, eikä ole lähtenyt yltiöpäisiin ratkaisuihin –moninpeli on pohjimmiltaan vanha tuttu, mutta paljon laajempana. Muutoksiin ei todellakaan ole ollut tarvetta.

Kokemusta kertyy nyt lukemattomin erilaisin metodein. XP:tä tienataan esimerkiksi kostotapoista (tapa surmaajasi), päälaukauksista, killstreak-putken rikkomisesta, kaverin ampumisesta juuri kun tämä on ampumassa sinua ja niin edelleen. Moninpelin kokemuskatto on nyt 70-tasoa.

Jokaisen matsin jälkeen pelaajat saavat toimintaansa parhaiten kuvaavan kuvauksen kuten kuka hiippaili eniten, kuoli eniten ja niin edelleen. Suoraan Street Fighter IV:stä lainataan tittelit ja hahmokuvaukset, jotka voi valita kuvastamaan pelitapaansa. Titteleitä voi avata useampia satoja.

Ajoneuvot eivät, onneksi, kuulu moninpelin tarjontaan, joka tarjoaa 16 moninpelikarttaa. Suurin osa näistä on melko tiiviitä ja osa sijoittuu ympäristöihin, joita ei yksinpelissä edes nähdä. Yksi tällainen on tiivis, kivimurskaamoon sijoittuva Quarry. Karttojen taso on huikea ja asevalikoima sisältää runsaasti uusia mutkia kuten FAMASin.

Bring the rain!

Moninpeliin on tuotu monia pieniä kikkoja, joilla taistelut elävät aiempaa enemmän.

Viiden tappoputken jälkeen voi tilata varustelaatikon, joka tippuu savukranaatin osoittamaan paikkaan. Varustelaatikon tippuessa kenttään käy yleensä niin, että molemmat osapuolet rynnistävät sitä kohti, mikä muuttaa aina kivasti toiminnan kulkua. Peli arpoo varustelaatikon sisällön. Sieltä voi löytyä UAV-tutka tai uutuutena sentry gun, eli liikuteltava, automaattisesti ampuva konetuliase. Toisin kuin Killzone 2:ssa, tässä pelissä siitä on jotain hyötyäkin.

UAV-tutkakoneen voi nyt ampua alas taivaalta ja EMP-räjäytyksellä voi hetkellisesti poistaa käytöstä aseiden optiikan ja kuolettaa vihollisten killstreak-saldot.

Killstreak-tappoputken tuomia etuja on paljon enemmän ja pelaaja voi valita, mitä näistä eduista hänellä on käytössään. UAV-tutka ja ilmatuki ovat peruskauraa, kun voi 11 tapon putken jälkeen kutsua Harrier-hävittäjän antamaan tulitukea, puhumattakaan siitä, että voi päästä kylvämään tuhoa AC-130taisteluhelikopterin ampujana. Todella siistiä.

Monia varmasti ilahduttaa Martyrdomin siirtäminen pois Perks-eduista Deathstreak-eduksi. Nämä käynnistyvät, jos kuolee putkeen monta kertaa tekemättä tappoja, jolloin voi saada seuraavalla kierrokselle enemmän energiaa tai tappajansa hahmoluokan, tai Martyrdomin.

Kaiken kaikkiaan moninpelissä on paljon enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa taisteluiden kulkuun ja paljon enemmän kaikenlaisia haasteita. Sisältöä ja tavoiteltavaa löytyy nyt paljon enemmän niille, jotka pelaavat moninpeliä pitkään ja hartaasti.

Yksi moninpelin siisteimmistä jutuista on se, kuinka matsin ratkaiseva tappo näytetään hidastuksena matsin loputtua.

Kaikki hyvin

Suuremman budjetin kautta mukaan on tuotu esimerkiksi enemmän puhuttua dialogia ja useita säveltäjiä Hans Zimmerin rinnalle, jonka säveltämä teema on miehelle ominaisen mahtipontinen. Säveltäjälistasta löytyy esimerkiksi Marc Mancina, joka muistetaan Speed-elokuvan jännittävästä soundtrackista. Äänimaailma on todella ammattitaitoisesti tehty ja edesauttaa valtavasti pelin tunnelmaa. Ääninäyttelijäkaartiin on otettu monia tunnettuja, hyvin rooliin sopivia näyttelijöitä, mutta esimerkiksi Keith Davidin (Platoon, Barbershop, Halo-sarjan Arbiter) äänellä puhuva komentaja toi minulle koko ajan, lähes häiritsevästi, näyttelijän mieleen.

Kampanja edellyttää tiettyä anna virran viedä -asennetta, jotta kohtaukset toimisivat parhaalla mahdollisella tavalla. Korkeammat vaikeustasot ovat lähes masokistisia luotisateita, joissa edetään milli milliltä.

Modern Warfare on elokuvamainen jatko-osa. Infinity Ward ei ole lähtenyt ratkaisevasti muuttamaan hyvin toimivaa kaavaansa, vaan on lisännyt tarjontaa ja monipuolisuutta. Moninpeliä tullaan varmasti pelaamaan useiden vuosien ajan.

Kustomoitavat killstreakit

Yksi Modern Warfaren moninpelin mukanaan tuomista uusista ominaisuuksista olivat tappoputkien myötä tulevat lisätoiminnot, kuten tutka, helikopteritulituki ja ilmapommitus. MW2 laajentaa konseptia tarjoamalla 15 erilaista killstreak-palkintoa, joista käyttöönsä voi kerralla valita kolme. Nämä vaativat 3:sta 25:een tappoa. Viidellä tapolla saa Predator-ohjuksen, 11:llä pääsee ampumaan AC-130-kopterilla ja 25:llä voi tilata ydinohjuksen, joka tuhoaa koko kentän ja tuo voiton kotiin!

9/10
Lisää luettavaa