Meksikon huumesota on paisunut niin uskomattomiin sfääreihin, että maahan uskaltaa lähteä enää korkeintaan virtuaalisesti. Kuin tilauksesta Call of Juarez -pelisarjan uusin osa The Cartel lähteekin vanhasta lännestä nykyaikaan ja juuri tämän huumevyyhdin selvittelyyn. Olisikohan suunnanmuutoksen takana Red Dead Redemption, jonka rinnalla kaikki vähäisemmät westernpelit näyttävät nyt kovin nuhjuisilta? Ehkä ei, sillä kilpailu nykyaikaisen räiskinnän saralla ei ole ainakaan keveämpää.

Koska kyseessä on kuitenkin jatko-osa, peli sidotaan entiseen hieman keinotekoisesti. USA:n hamppuviljelmiä ja slummeja sekä itse Meksikoa kuvataan jonkinlaisena uutena villinä läntenä, jossa voi edelleen laulattaa revolvereja kaksikätisesti. Yksi kolmesta pelattavasta hahmosta on taas sukua vanhoille Juarez-sankareille, ja tämä murharyhmän etsivä pukeutuu aina pitkään duster-takkiin ja stetsoniin kuin lännenmies konsanaan. Miksikö? Älkää minulta kysykö. Ehkä Vietnam-traumainen körmy unohti ottaa lääkkeensä.

Likaiset poliisit

Tämä pyssysankari on pääosassa yhdessä FBI-agentin ja huumevirasto DEA:n etsivän kanssa, ja kolmikko muodostaa salaisen ryhmän, jonka on tarkoitus kaataa lujaa nouseva huumekartelli usuttamalla diilerit toistensa kimppuun. Yksi The Cartelin parhaista ideoista on se, että jokaisella hahmolla on lisäksi omat päämääränsä. Yksinpelissä tämä on lievän hupaisaa, mutta kolmin pelattavassa moninpelissä suorastaan nerokasta: hahmo voi saada puhelimitse ohjeita vaikkapa tietyn puhelimen salakuunteluun, mutta toiset kuulevat vain keskustelun toisen puolen, ja itse askare täytyy suorittaa muiden huomaamatta. Tällainen toimii tietysti vain ensimmäisellä läpipeluulla, mutta idea on mainio.

Tekijästudio Techlandin ongelmana on Juarezin kanssa ollut kuitenkin aina se, että yleistä tunnelmaa ja hyviä ideoita haittaa keskinkertainen toteutus. Näin on valitettavasti myös uudessa pelissä.

Tämä tulee selväksi jo The Cartelin ensimetreillä, jolloin nähdään pelin toistuvat huonot puolet. Autotakaa-ajoissa kaksi hahmoa voi ammuskella, kun kolmas ajaa, mutta tässä ja muissa aneemisissa ajopätkissä kyllästyminen iskee ennen loppua. Sitten päästään kärsimään havumetsään, johon on piilotettu iso hamppuviljelmä. Siellä katsellaan rautatähtäinten läpi samoja repliikkejä toistavia rivivihollisia, jotka katoavat söhryisen grafiikan sekaan.

Suoraan videolle

Uusimmassa Juarezissa on toki hyvääkin. Taistelussa tulee käytettyä virkistävän paljon pistooleja, Uzi-konepistooleja ja muita keveämpiä aseita, jotka joutuvat tavallisesti syrjään rynkkyjen tieltä. Luoteja jaetaan anteliaasti, joten lyijyä voi ruiskuttaa ympäriinsä vapautuneesti. Viholliset taas kaatuvat hienosti myös yhdestä pistoolin pääosumasta, joten ilmassa on ripaus realismia. Tätä tosin kompensoidaan elokuvatyyliin räjähtävillä autoilla, joiden korien voisi epäillä olevan metallin sijasta nitroglyseriiniä.

Techlandin edellisten Juarez-pelien charmistakin on säilynyt jotain, mikä tekee pelaamisesta oudolla tavalla nautittavaa. Tehtävissä on vaihtelua, tarina itse toimii ja sävy on vakavampi kuin GTA:ssa, mutta karmeat yksittäiset one-linerit ja motherfuckerien loputtomat toistelut tekevät kaikesta tahattoman koomista. Ahtaissa tiloissa, kuten yökerhoissa ja kujilla, räiskinnässä on sopivan kuumeinen tahti.

Jos The Cartel olisi elokuva, sen voisi vuokrata kahdella eurolla ja pääosassa ei olisi edes Steven Seagal, vaan korkeintaan Mark Dacascos. Mahdollisuuksia olisi lähtöpisteessä ollut enemmänkin, mutta rosoreunaisesta pelistä nauttii todennäköisesti useampi pelaaja vasta, kunhan The Cartel laskeutuu tyyliinsä ja tunnelmaansa paremmin sopivaan alehintaan. Silloin sitä uskaltaa jo suositella konstailemattoman räiskinnän ystäville kaveriseurassa nautittavaksi.

5/10
Lisää luettavaa