Nasta lautaan, mummot hautaan
Alkuperäisen Carmageddonin ilmestyessä olin kenties liian tietämätön peliviihteestä ottaakseni nokkiini. Pahennusta herättänyt teos pohjasi lähinnä sivullisten päälle ajamiseen ja oli eräänlainen päänavaus videopeliväkivallasta keskusteluun. Eikä tuo keskustelu lakkaa vieläkään. Tänä päivänä kohun syntymiseen tarvitaan tosin jo Hatredin kaltainen massamurhasimulaattori.
Tarkoituksenmukaista ihmisten lanaamista on sen sijaan harjoitettu peleissä ensimmäisestä GTA:sta lähtien, eikä aihe kiinnosta enää ketään. Ei ainakaan kukkahattutätejä, jotka ovat jo aikaa sitten siirtyneet kauhistelemaan idän ihmemaan seksisimulaattoreita.
Tätä taustaa vasten Carmageddonin uudelleenlämmittely Reincarnationin julkaisu tuntuu omituiselta. Se on remasterointi vuonna 1997 ilmestyneestä pelistä, joka ei alun perinkään tarjonnut suurta pelillistä arvoa. Kyse on edelleen ihmisten päälle ajamisesta sekä kanssakilpailijoihin törmäilystä. Mutta tällä kertaa mukana on semmoinen kasa bugeja, ettei tätä voi vielä hyvällä tahdollakaan kutsua valmiiksi. Ehkä keskeneräisyyden on tällä kertaa tarkoitus nostaa pahennusta ja raivoa. Siinä se onnistuu.
Kerrottakoon niille, jotka eivät asiasta tiedä, että Carmageddon on ajopeli, vaikkakin vain juuri ja juuri. Kisatyyppeinä toimivat normaali kilpa-ajo sekä kolme eri variaatiota erilaisista tarkistuspisteeltä toiselle kulkevista kisoista. Mikään näistä ei tarjoa mitään uutta aikalaisiinsa verrattuna, paitsi tietenkin sivullisten päälle ajamisen. Tämä ei kuitenkaan tee peliä tuoreemmaksi, ja kisat onnistuvat olemaan lähinnä latteita.
Tylsästä raivostuttavaksi kisailun muuttaa keskeneräinen ajofysiikka. Joskus harvoin lukuisat pelin autoista kulkevat suurin piirtein tatin osoittamaan suuntaan, mutta useimmiten kuski tuijottaa villiä perän heittelyä puolelta toiselle. Toisinaan syypää on rotvalli, mutta yleensä edessä ei ole yhtään mitään. Carmageddon Reincarnationin ajomallinnus on yksinkertaisesti niin kesken, ettei sitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua pelattavaksi. Autot tuntuvat parhaimmillaankin jäykiltä, ja pahimmillaan ne luistelevat taukoamatta näkymättömän öljyn päällä. Ongelmat eivät rajoitu valitettavasti pelkkään fysiikkaan. Jos grafiikka-asetuksia työntää vähänkin kaakkoon, alkaa peli myös kaatuilla – säännöllisesti. Kaksi koko koneen uudelleenkäynnistystä session aikana on yksinkertaisesti liikaa.
Jos pelin ydin perustuisi vain kaaokseen, tämän melkein sulattaisi. Carmageddonin pelitilat vaativat kuitenkin ajoittain varsin tarkkaa ohjausta, johon moottori ei yksinkertaisesti taivu. Useimmiten kisat voi voittaa usealla eri tavalla, kuten lanaamalla tarpeeksi jalankulkijoita tai romuttamalla kanssakilpailijoiden autot. Hymy hyytyy nopeasti, kun kilpailijat pyörivät villisti toistensa ympärillä kenenkään osumatta mihinkään. Jalankulkijat tuntuvat autoihin verrattuna miniatyyreiltä, eikä niiden yli ajaminen ole oikeastaan edes hauskaa.
Viimeiseen lauseeseen on helppo summata muutkin pelin osa-alueista. Carmageddonin tapaisen sekoilun soisi olevan ensisijaisesti hauskaa muun pelin mennessä siinä sivussa. Näin ei kuitenkaan ole. Pelaaminen alkaa nopeasti tuntua työltä, joka on meriitti itsessään. Ja kun moninpelin tuiskeissa painitaan vielä taitavien ihmispelaajien keskuudessa, vaaditaan varsin paatunut ysäripelien fani, että kokemuksesta saa mitään irti.
Carmageddon muistuttaa muropaketin kyljessä tullutta peliä. Se on ihan kiva ensimmäiset viisi minuuttia, kunnes pelaaja tajuaa apinoiden koodanneen koko pökäleen. Tätä peliä on syytä välttää, paitsi saat sen ilmaiseksi.