Castlevania: Judgment

Castlevania on totuttu tuntemaan kaksiulotteisena tasohyppelypelinä, mutta silloin tällöin on reväytetty oikein kunnolla ja pistetty paletti uusiksi. Judgment on kuitenkin jotain, mitä kukaan ei osannut odottaa, nimittäin tappelu- ja toimintapelin yhdistelmä.

Järjestetyt avioliitot ovat kiistanalainen asia, eikä tämäkään pariskunta ole yhdessä rakkaudesta. Harmi vain, että kyseessä ei ole edes järkiliitto.

Puuttuvat palat

Castlevania: Judgment on kuin keskeneräinen palapeli, jonka väleihin on yritetty tunkea siihen sopimattomia palasia. Pelimekaniikkaa lainataan selkeästi lajityypin sukulaisilta Soul Caliburilta ja Power Stonelta. Päähenkilö Simon Belmont löpisee joutavia uhkauksia ennen taistelua, sivaltaa ruoskallaan ja juoksee ympäri kolmiulotteista kenttää kuin tuli hännän alla.

Lajityypin ulkoiset normit on sisäistetty, mutta palapeliin sopivat osat on hukattu. Toisin kuin esikuvissaan, Judgmentissa taisteleminen on tuskallisen pinnallista ja tylsää. Rasittavat ansat kuten lasersäteet ja piikkimatot tuhoavat ajatuksen nopeatempoisesta taistelusta. Fiksu ja filmaattinen nimi ei ole enne, vaan Simon Belmont on täysi tunari, joka lyö saman rupisen iskunsa, heilutti kapulaa miten hyvänsä.

Epätarkasta liikkeentunnistuksesta huolimatta normaalilla vaikeusasteella pelaaminen on naurettavan helppoa. Satunnainen lyöntien torjunta ja kapulan heiluttelu sopivalla hetkellä ovat tie voittoon. Tekijät kenties huomasivat, miten surkeaa kapulalla ja Nunchukilla ohjaaminen on, joten pelata voi vaihtoehtoisesti GameCube- tai Classic-ohjaimella. Vaihdos vain ei tee pelistä yhtään sen nautinnollisempaa, vaan alleviivaa toiminnan monotonisuutta.

Leikin loppu

Pelattavuuden viimeisetkin rippeet polkee kameramiehen virkaa hoitava mämmikoura, jolla on ilmeisesti keskittymiskyvyn häiriö. Voisi luulla, että kameran tarkoitus olisi antaa pelaajalle kattava kuva pelialueen tilanteesta, mutta sitä ei arvaisi siitä, kuinka Judgmentin kuvakulma vaihtuu.

Laiha lohtu on, että Judgment ei petä sisällön määrän suhteen. Muutaman perinteisemmän pelimuodon lisäksi vampyyrit koluavat Draculan kapisia kalmistoja tavaroiden toivossa. Matkalla huoneesta toiseen mätkitään niin eläviä kuin kuolleita haastajia. Linnan tutkiminen muistuttaa sarjan perinteisempiä pelejä ja tarjoaa hieman hauskanpitoa, toisin kuin tarinatilan unettavat juonikuviot.

Nettimoninpeli ei tilannetta pelasta, vaikka toimiikin tyydyttävästi. Linjoilta ei juurikaan pelureita löydy, mikä ei ole ihme, kun ajattelee Judgmentin rikkonaista pelattavuutta.

Tuntemattomat

Hahmojen ulkoasun suunnitelleen mangataiteilija Takeshi Obatan kädenjälki jakaa varmasti mielipiteitä. En pidä raskaista goottivaikutteista, joihin hän on turvautunut. Obata on ajatellut sen toimivan, kun aihepiirinä ovat vampyyrit, mutta kaipaan sarjan aiempien osien hivenen hillitympää tyyliä.

Jokainen taistelija näyttää laimealta, mutta heidän voimansa ovat epätasaisia. Sarjan veteraanit Belmont etunenässä ovat vampyyrimaailman teräsmiehiä, jotka kaatavat taivaan ja maan vihollistensa niskaan. Sivuhahmot sen sijaan ovat toivottomia ja pystyvät hädin tuskin puolustamaan itseään. Heidän onnekseen alhainen vaikeustaso auttaa yksinpelissä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että erityisesti moninpelissä hahmotasapainosta ei voi puhua.

Ympäristöt sopivat Castlevanian maailmaan, mutta tekstuurit ovat suttuisia. Englanninkielinen ääninäyttely kuulostaa sammaloituneemmalta ja toistaa itseään enemmän kuin kasin ratikan puliukot lauantaiaamuna, mutta onneksi pelissä voi turvautua sakea nauttiviin japanilaisiin. Musiikki sen sijaan on mainiota, mikä on sarjan vanhojen kappaleiden hienojen uusien sovituksien ansiota.

Jos jotakin, Castlevania: Judgment opettaa sen, että pelaajan on syytä epäillä vispilänkauppaa, kun sarjan toimivat perinteet heitetään romukoppaan.

Judgment on epäonnistunut sivupolku, joka on paras unohtaa historian hämärään. Epämiellyttävä kuvasuunnittelu, häiriökäyttäytyvä kamera ja kömpelö kapulan heiluttelu saavat muutkin kuin vampyyrit itkemään verta.