Pelien ulkoistaminen länsimaisille kehittäjille on kasvava, muttei täysin ongelmaton, japanilaistrendi. Oikeiden länsistudioiden löytämisen ja tason heittelyn kanssa ovat painineet niin Capcom kuin Konamikin, jonka tuorein ulkoistusyritys on vanha kunnon ruoskanheiluttelu Castlevania.

Vampyyrinmetsästyksessä piilee myös täysin oma haasteensa, sillä sarjan 2d-osien laatua ei ole aiemmin onnistuttu siirtämään kolmiulotteiseen ympäristöön. Espanjalainen MercurySteam yrittää visusti rikkoa nämä molemmat niin sanotut kiroukset Castlevania: Lords of Shadow’lla, jopa yllättävän positiivisin tuloksin.

Lords of Shadow aloittaa sarjan puhtaalta pöydältä, ja kertoman mukaan kehitys alkoikin ilman Castlevania-nimeä. Pelillä on toisin sanoen hyvin vähän tekemistä sarjan aiempien osien kanssa eikä se erityisemmin muistuta sarjan tuoreimpia Metroid-kaavaa noudattavia linnankoluamisia.
Tämä ei silti estä tuoreinta ruoskanheiluttelua olemasta toimiva ilmestys toimintaseikkailujen sankassa joukossa. Sarjan pitkäikäisimpiä ystäviä ilahduttanee, että Lords of Shadow on uudesta suoraviivaisemmasta otteestaan huolimatta täynnä tutunoloisia viittauksia ja vivahteita.

Mytologia uusiksi

Kehittäjät eivät ole unohtaneet tappavaa kettinkiä heiluttavaa sankaria nimeltä Belmont, vampyyreita tai edes massiivisia goottilinnoja, mutta kuvioissa on nyt myös vahvoja Taru sormusten herrasta -vaikutteita. Valon veljeskuntaan kuuluva Gabriel Belmont mättää tuttujen verenimijöiden, viikatemiesten ja ihmissusien lisäksi örkkejä, peikkoja ja jättimäisiä titaaneja vaihtelevissa fantasiamaisemissa, joita riittää vehreistä temppeliraunioista hämyisiin hökkelikyliin.

Gabrielin tehtävänä on kukistaa vallan ottaneet pimeyden voimat, joita edustaa kolme mystistä varjoruhtinasta. Taka-ajatuksena muhii sankarin mestatun Marie-vaimon henkiinherätys, joka onnistuisi yhdistämällä kunkin ruhtinaan hallusta löytyvät naamionpalaset. Pitkää ja kivistä tietä siivitetään komeilla välivideoilla, joita nähdään pelin kehitystä valvoneesta Kojima Productionsista huolimatta maltillisesti ja suhteellisuudentajun rajoissa.

Yhden miehen kostoretki ja brutaalit hyökkäykset tuovat alkuun mieleen God of Warin, joskin Gabrielin taipaleen painotukset poikkeavat Kratoksen koettelemuksista. Castlevanian taistelut eivät ole läheskään yhtä nopeatempoisia eikä niissä pärjää edes puolivahingossa näppäinten rämpytyksellä. Ne ovat enemmänkin rauhallisia ja laskelmoivia sekä vaativat jatkuvasti hyvää taktiikka- ja pelisilmää, mikä tekee taistelusta täysin oman kutkuttavan pallopelinsä. Väistö- ja torjuntanäppäimen sijainnit ohjaimessa on syytä painaa mieleen, sillä muutoin jo perushirviöt pyyhkivät Gabrielilla lattiaa.

Valon ja varjon leikkiä

Taistelumekaniikan keskeiseen rooliin nousevat energiaa palauttavat valo- ja tavallista voimakkaammat varjohyökkäykset. Ovelana ja varsin näppäränä jujuna on, että näihin erikoishyökkäysiin tarvittavan taikavoiman haaliminen tapahtuu latomalla iso kasa iskusarjoja vahingoittumatta itse. Taikahana valuu astetta nopeammin hyvin ajoitetuilla torjunnoilla, mutta pienikin naarmu Gabrielin panssarissa keskeyttää prosessin. Toisin sanoen vihollisten liikkeitä on seurattava huolella, jo senkin takia, että osaa hyökkäyksistä ei voi torjua lainkaan.

Paikoitellen jopa armottomalta tuntuva järjestelmä korostaa onnistuneesti puolustuksen tärkeyttä, mikä tuo puuhaan mukavan puurtamisen ja näpertämisen tunteen. Yksi mukavimmista piirteistä on, että taktiikkapohjaisissa kahakoissa tulee todella käytettyä eri hyökkäyskomboja, joiden määrä vain kasvaa Gabrielin päivittäessä erikoista taisteluristiään ja haaliessa uusia kykyjä. Hyvien puolien suuresta määrästä huolimatta Castlevanian taistelut eivät suinkaan ole virheettömiä. Osa taisteluista tuntuu väkisin venytetyiltä eivätkä kaikki QTE-reaktiominipelit ole täysin reiluja. Myös hyppyhyökkäysten käytännöllisyys mietityttää, sillä Gabriel jää usein huitomaan ilmaan täysin puolustuskyvyttömänä.

Suuri osa pomotaisteluista turvautuu samaan taistelumekaniikkaan, poikkeuksena jättimäiset titaanit. Näissä vahvasti Shadow of the Colossus -henkisissä kaksinkamppailuissa tavataan etsiä jätin hyökkäyskuviosta jonkin sortin heikkous, jonka avulla päästään kiipeilemään otusta pitkin kohti tuhottavia energiakennoja. Titaaneja pitäisikin varmaan kutsua haastaviksi hyppelypulmiksi, joita ne periaatteessa ovatkin. Onkin tyydyttävää, että pelaajat haastetaan todenteolla useammilla eri osa-alueilla.

Gabriel Belmont, pulmanratkoja

Toiminta on tärkeä osa Lords of Shadow’ta, mutta se ei ole puhtaasti pelin pääpaino. Mukaan mahtuu kokonaisia kenttiä, joissa ei nähdä vilaustakaan toiminnasta. Castlevania onnistuu eri osuuksien tasapainossa ja rytmityksessä hyvin, sillä mukana on yllättävän paljon rauhoittavia suvantovaiheita, nokkelia pulmia, hienovaraisia seikkailuelementtejä sekä Uncharted-henkeen toteutettua hyppelyä ja kiipeilyä.

Gabrielin kiipeilytaidot muistuttavat suuresti Nathan Draken vastaavia. Pelaajille jopa ilmoitetaan hyvin samankaltaisin keinoin, mihin suuntaan sankarimme pystyy ja ei pysty loikkaamaan. Täysin samalla sulavuustasolle ei kuitenkaan ylletä, vaan pelaajasta riippumattomia harha-askeleita tapahtuu ajoittain. Vakavimmat tyylirikot tapahtuvat pelin jälkipuoliskolla, jolloin kuvioihin tulevat tuplahypyt. Tällöin etäisyyksien arvioiminen ja hyppyjen tarkkuus ottavat tuntuvasti takapakkia.

Kentät eivät aina ole niin suoraviivaisia kuin ensisilmäyksellä näyttää. Ympäristöstä löytyy tasaisin väliajoin pieniä sivukujia ja haarautuvia reittejä, joiden tutkimatta jättäminen jää väkisinkin vaivaamaan. Yleensä perältä löytyy Gabrielia voimistavia amuletteja tai kerättäviä tekstikääröjä, jotka valottavat pelin universumia tai jopa kenttien pulmia. Nämä ovat erinomainen vaihtoehto niille pelaajille, jotka eivät halua tuhlata aikaa pelin aivopähkinöissä. Olipa kyseessä patsaiden kääntelyä, shakkilautamainen minipeli tai täysiverisen arvoituksen ratkaiseminen, harmaat aivosolut saavat haastetta juuri sen verran, ettei pulman nähdessään halua heti luovuttaa. Hyvä niin, sillä muutamat kentät rakentuvat kokonaan yhden tai useamman pulman ympärille.

Myytti murrettu

MercurySteam on onnistunut rutistamaan nykysukupolven konsoleista irti melkoisesti tehoja, mikä näkyy erityiseti Castlevania: Lords of Shadow’n kerrassaan upeassa ulkoasussa. Maisemissa riittää runsaasti yksityiskohtia ja yleinen ilme on sekä tyylikäs että tunnelmallinen, mistä kiitos erinomaiselle taidesuunnittelulle. Castlevanian maailma on täynnä vaihtelevia ympäristöjä, jotka poikkeavat toisistaan kiitettävästi niin tyyliltään kuin värikattauksiltaankin.

Valmiit kamerakulmat onnistuvat korostamaan maisemien näyttävyyttä, tosin taistelutilanteissa automatisoitu kameratyöskentelytyyli saattaa hivuta käytännöllisyyden edelle. Selkein särö kokonaisuudessa on lajityypille totuttua alhaisempi ruudunpäivitys, jonka kanssa voi kuitenkin elää jatko-osaan asti. Oman mainintansa tunnelmanluonnissa saa pelin erinomainen musiikki, joka mahtipontisuudessaan onnistuu vetämään vertoja monille sarjan klassikkoteemoille, joista eräs saatetaan bongata yllättävästä paikasta. Päärooleissa sen sijaan kuullaan aina yhtä mainio Robert Carlyle Gabrielina sekä itse Patrick ”kapteeni Picard” Stewart väsähtäneen kuuloisena kertojahahmo Zobekina.

Castlevania: Lords of Shadow on MercurySteamin toiseksi nykysukupolven peliksi mainio ilmestys. Sen painotukset taitelumekaniikassa ja Castlevania-kaavassa eivät välttämättä ole kaikkien mieleen, mutta se ei vähennä pelin ansioita. Vaikka kyseessä on ensimmäinen oikeasti viihdyttävä kolmiulotteinen Castlevania, mukaan mahtuu muutamia harmittavia epäkohtia, jotka toivon mukaan saadaan hiottua jatko-osasta pois Unchartedin ja Assassin’s Creedin tapaan.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut [pelaaja_author:7]

Castlevania on aina kuulunut Zeldan ohella pelisarjoihin, joita en vain tajua – en pidä kummastakaan, vaikka kuinka olen yrittänyt. Espanjalaisen MercurySteamin käsissä on viimeinkin saatu hyvä 3d-Castlevania ja sellainen sarjan peli, joka on herättänyt kiinnostukseni. Se tosin tulee sen hinnalla, että sarjan perinteisiä elementtejä pelissä on vähän – lähinnä päähahmon ja pelin nimet – miksi peli taisikin minua kiinnostaa.

Kunnianhimo on hieno juttu, mutta MercurySteam olisi hieman voinut hillitä itseään. Lords of Shadow on liian pitkä, vaikkakin vaihtelua on paljon. Jos kokonaisuudesta olisi leikattu yksi tai kaksi episodia ja keskitytty sen sijaan hiomaan ongelmakohdat pois, niin tulos olisi ollut loistava. Nyt tulee turhia kuolemanloikkia, kun hyppysuunta jää epäselväksi ja on liikaa näkymättömiä seiniä, jotka estävät etenemisen. Onneksi checkpointit on sijoitettu fiksusti.

Pomotaistoja on runsaasti. Osassa turhauttaa se, että niihin joutuu aina tilanteessa, jossa Belmontilla on varsin vähän elinvoimaa. Toiseksi, tuntui siltä, että suurin osa ostamistani erikoishyökkäyksistä edellytti aina eräänlaista lataamista – erikoishyökkäys käynnistetään pitämällä nappia hetken aikaa pohjassa ja sitten naputtamalla muita hyökkäysnappuloita. Ainakin minun pelitaidoillani kävi lähes aina niin, että vihollisten hyökkäykset keskeyttävät latausprosessin ja Belmont ottaa turpaansa. Niinpä pelasin pitkälti ihan perushyökkäyksiä käyttäen ja väistöjä suorittaen, mikä taas pitkittää taisteluita.

Vaikkakin useampi pomotaistelu hieman turhautti, niin hyvät puolet jyräävät huonot. Taistot ovat usein vaihtelevia ja visuaalisesti peli on usein mielikuvituksellinen ja komea, mikä on saavutus, kun liikutaan näin tutuissa fantasiaelementeissä. Lähes joka kerta uudelle alueelle pääseminen itsessään tuntuu jo todella palkitsevalta, sillä maisemat ovat niin hienoja.

Juontakin kerrotaan tarpeeksi, jotta se motivoi pelaajaa, ja pelimekaniikassa on sellaista syvyyttä, että pelaajat voivat opetella erilaisia taistelupelitapoja. Hieno suoritus MercurySteamilta ja ehdottomasti yksi vuoden positiivisimpia yllätyksiä, pienistä virheistä huolimatta. Uudelleenpeluuarvoa myöskin riittää!

8/10
Lisää luettavaa