Castlevania: Portrait of Ruin / Arvostelut / pelaaja.fi

Castlevania: Portrait of Ruin

28.02.2007 // Kirjoittanut: Jarkko Fräntilä
11

Hauskaa hirviöhippaa

Edellinen kosketukseni Castlevania-sarjan peleihin oli vuodelta 1987, kun tahkosin peliä Commodore 64:llä noin nanosekunnin ajan. Muistikuvat pelisessiosta ovat hämäriä, mutta sen verran sentään muistan, etten välittänyt pelistä sen liiallisen vaikeuden takia. Onneksi 20 vuodessa tekniikka kehittyy sen verran, että esimerkiksi hypätessä voi nykyään jo vaihtaa suuntaa kesken ilmalennon.

Ensivaikutelma Castlevania: Portrait of Ruinista ei lupaa liikoja. Ensimmäiset hetket juostaan vain eteenpäin ja mäiskitään eteen tulevia zombeja. Kivan näköinen se on, mutta onko se taas yksi näitä sivulta kuvattuja hyppelymäiskintöjä? Sitäkin, mutta joskus ensivaikutelma pettää, ja onneksi pelissä on paljon hyviä ja oivaltavia ideoita.

Happoinen juoni

Juoni pelissä on hulvattomalla tavalla sitä itseään, Castlevanian perinteitä kunnioittaen. Linnassa juostaan, Dracula on kuvioissa mukana, maalausten sisällä voi seikkailla, haamuja pitää auttaa. Aikakaudeksi on valittu toinen maailmansota, joka ei kyllä mitenkään tule pelissä esiin. Päähenkilöt, Jonathan Morris ja tämän ystävä Charlotte, ilmeilevät juonta kuljettavissa still-kuvissa kuin idiootit. Koko ajan tasapainoillaan tahattoman ja tahallisen huumorin tarjoilla, kun parivaljakko riitelee keskenään.

Jonathanin ja Charlotten yhteistyössä piilee kuitenkin pelin avain. Periaatteessa pelin voi pelata läpi käyttämällä Jonathania lähes koko ajan, mutta X-nappia painamalla on mahdollista vaihtaa pelihahmoa lennosta toiseen. Charlotte osaa käyttää loitsuja, kun taas Jonathan on parivaljakon muskelit. Hahmot voivat myös seikkailla ruudulla samaan aikaan, jolloin kone hoitaa toisen hahmon ohjaamisen. Parittaen ruudulla seikkaillessaan hahmot pystyvät myös erilaisiin superiskuihin, jotka tekevät tuhoa oikein kunnolla.

Vaikka tämä tuokin taistelutilanteissa mukavaa tukea mättämiseen, kahta ruudulla vilistävää pelihahmoa ei hyödynnetä läheskään tarpeeksi paljon. Charlotte seisoo patsaan päällä, Jonathan tyrkkää patsasta eteenpäin ja sitten Charlottella hypätään korkeammalle tasolle. Helppoa, yksinkertaista ja mukavaa vaihtelua perusmäiskintään? Kyllä, mutta aivan liian harvoin. Hyvä kahden hahmon järjestelmä on pilattu hyödyntämällä sitä liian vähän.

Roolipelielementtejä mukana

Sekä Charlotte että Jonathan kehittyvät pelin kuluessa kevyen roolipelimäisesti ja saavat muun muassa lisää osumapisteitä aina tietyn määrän hirviöitä tapettuaan. Pelialueilta löytyy haarniskoja, aseita ja esimerkiksi aurinkolaseja, joiden avulla pelihahmon ominaisuuksia voi kehittää paremmiksi. Tämä tekee pelaamisesta huomattavasti normihakkaamista hauskempaa.

Pelin grafiikka ja äänimaailma ansaitsevat papukaijamerkin. Vaikka graafisesti peli ei esitä mitään ihmeitä ja välillä esiintyy jopa pientä nykimistä, pelin kuvasuunnittelu on kuitenkin hyvin ja ennen kaikkea hyvällä maulla tehty. Pikkuisia nyansseja löytyy taustoista mukavan paljon: omaksi suosikikseni nousi mikä lie lihava aatelismies, joka kuoltuaan muuttui kymmeniksi ruusuiksi.

Ei ihan täydellinen

Heikkouksiakin löytyy. Pelin pelaa läpi melko nopeasti, ja roolipelielementeistä huolimatta peli toistaa itseään hieman liikaa. Lisäksi pelihahmot kyllä löytävät itselleen uusia vaatteita, haarniskoita sun muuta, mutta vaikka ne ottaisi käyttöön, hahmon vaatetus ruudulla ei muutu millään tavoin. Laiskaa.

Minulle DS:n ja PSP:n pelit ovat aina olleet enemmän pieni välipala kuin täysipainoinen ateria. Castlevania: Portrait of Ruin on näiden kahden sapuskoinnin välimuoto, runsas ja ruokainen salaatti, josta voi mutustella salaatinlehden tai pari silloin tällöin tai vastaavasti vetää koko lautasellisen kerralla naamaansa. Molemmat tyylit tuottavat kuitenkin varmasti kylläisen olon.

Kaiken kaikkiaan Castlevania jää komeasti plussan puolelle. Se on välillä hieman liian geneeriseksi jäävä, roolipelielementein höystetty 2d-peli, jota jaksaa kuitenkin pelata pidemmissäkin erissä. Se on jo sinänsä käsikonsolipelille hyvä saavutus. Kun alkukangertelun jälkeen saa haltuunsa muutaman uuden liikkeen ja valtavan miekan, jonka avulla tehdä vastustajista selvää, on suupieli virneessä.

Castlevania vuosien varrella

Pähkinänkuoressa Castlevania-peleissä on kyse Belmontien suvun taistelusta Draculaa vastaan. Mikäli itse pelin päähahmo ei kuulu Belmontien sukuhaaraan, jossakin vaiheessa peliä joku Belmonteista tulee mukaan juonikuvioon tavalla tai toisella.

Ensimmäinen Castlevania-peli, Demon Castle Dracula, julkaistiin jo vuonna 1986 Famicon-konsolille. Toden teolla peli löi läpi vuotta myöhemmin, kun se julkaistiin NES-konsolille (ja miljoonalle muulle konsolille). Vuosien varrella Castevania-pelejä on julkaistu eri muodoissa yli 20 kappaletta.

Simon Belmont, supersankari

Tunnetuin Castlevania-sankareista, Simon Belmont, on esiintynyt jopa animaatiosarjan sankarina amerikkalaisessa Captain N: The Game Master -sarjassa. Ohjelmassa Simon on yksi N-Teamin jäsenistä. Videopelimaailmaa suojeleva N-Team koostuu pääasiallisesti videopelisankareista Mega Manista Kid Icarukseen. Tiimin vihollisena on Metroid-pelisarjan pääpahiksena tunnettu Mother Brain.

7/10

Kommentit

Käyttäjän Bugista kuva
Bugista

Mukavasti vanhaa ja uutta.

Käyttäjän Rocky_Balboa kuva
Rocky_Balboa

Hyvä jatko hyvälle sarjalle.

Käyttäjän maestro_opa kuva
maestro_opa

Tuttu kaava toimii edelleen.

Käyttäjän finngamer kuva
finngamer

Castlevania on aatelia.

Käyttäjän sgt. joulupukki kuva
sgt. joulupukki

hyvä peli

Käyttäjän Albiinosaatana kuva
Albiinosaatana
Käyttäjän Mooy kuva
Mooy

Ehdottomasti DS:n ja Castlevanian parhaimmistoa!

Käyttäjän Dante83 kuva
Dante83

Näistä ei vaan saa tarpeekseen!

Käyttäjän mmmestari kuva
mmmestari

Yksi huonoimmista castlevanioista

Käyttäjän BlindNinja kuva
BlindNinja