Catherine

Moni varmasti tuntee jo entuudestaan sen perinteisen vertauskuvan, jonka mukaan talo ja sen huoneet edustavat ihmisen mielen erilaisia lokeroita. Talon hämärät ja pölyiset nurkat ovat niitä mielemme salattuja, pimeimpiä sopukoita, jonne avaimet ovat usein hukassa asunnon haltijaltakin.

29.2.2012 23:45

Tekijä: Atlus
Julkaisija: Deep Silver
Myynnissä: Nyt
Pelikoneet: Xbox 360 (testattu), PS3
Samalla koneella: 1–2
Verkossa: Kyllä

Pakene parisuhteesi kuntoon

Moni varmasti tuntee jo entuudestaan sen perinteisen vertauskuvan, jonka mukaan talo ja sen huoneet edustavat ihmisen mielen erilaisia lokeroita. Talon hämärät ja pölyiset nurkat ovat niitä mielemme salattuja, pimeimpiä sopukoita, jonne avaimet ovat usein hukassa asunnon haltijaltakin. Mutta entäpä jos tuo talo olisikin painajaisuneen kasattu ja perustuksiltaan huojuva, kummallisista laatikoista rakennettu kalteva torni, josta pitää paeta vain säilyäkseen hengissä unimaailmansa ulkopuolella?

Japanilainen Catherine edustaa useamman vaaksan mitalla hieman kummallisempaa konsolipelituttavuutta, jota on vaikea ryhtyä asettelemaan valmiiksi nimitettyihin karsinoihin. Se nimittäin sekoittaa saumattomasti piirteitä muun muassa pulmanratkontapeleistä, animesta ja nousevan auringon maan deittisimulaattorien erikoisesta lajityypistä. Monipuolisesta sapluunastaan huolimatta Catherinen sydän sykkii aivopähkinöiden tahdissa. Niistä se sitten tekeekin melkeinpä painajaismaista pelitaidetta.

Kimurantin tarinan keskipisteessä rimpuilee Vincent-niminen nuori mies, jota pitkäaikainen tyttöystävä Katherine tasaisin väliajoin painostaa kosimaan. Vincent puolestaan haluaisi pitää parisuhteen tilanteen ennallaan, koska näin olisi sekä helppoa että yksinkertaista. Asiat lähtevät kuitenkin toden teolla keulimaan käsistä, kun hän erään baari-illan jälkeen herää hehkeän blondin, Catherinen, vierestä. Tämänpuoleisten parisuhteellisuuksien lisäksi Vincentiä piinaavat tuonpuoleiset painajaiset, joissa hän kiipeää loputonta tornia aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Ja kaupungilla liikkuu sitkeä huhu, jonka mukaan unessa kuoleva menettää henkensä myös ihan oikeasti.

Nuku, niin pelataan

Catherine jakautuu karkeasti Vincentin valveillaoloajan ja painajaisten mukaisesti. Unimaailman ulkopuolella pelaaminen tapahtuu lähinnä pitkiä animetyylisiä ja dialogivetoisia välianimaatioita katselemalla sekä yhdessä ja samassa baarissa keskustelemalla. Jutustelun lisäksi pelaajan tehtäväksi jää käytellä Vincentin kännykkää. Sillä sekä otetaan vastaan tekstiviestejä että lähetetään parin rivin mittaisia vastauksia, joiden painotukset vaikuttavat tarinaan lähinnä Vincentin seuraavien kohtausten vastausten ja loppuratkaisun osalta.

Kaikki todellinen toiminta tapahtuukin sitten painajaisunissa. Tällöin Vincent viskataan psykedeeliseen kummajaismaailmaan, jossa hänen tehtävänään on yksinkertaisesti vain selviytyä hengissä kapuamalla perustuksistaan murenevaa tornia alhaalta ylöspäin sekä tönimällä ja tuuppimalla laatikoita. Kyllä, luit aivan oikein. Catherinen kauhukerronnan täkyjä parisuhdekompurointiin naittava pulmapeliheruttelu on itse asiassa todella paljon velkaa Sokoban-klassikolle, jossa varastomies järjestelee laatikoita päästäkseen eteenpäin. Myös Vincentin on rakennettava laatikoista itselleen rappusia ja siltoja, joita pitkin hän kiipeää ylöspäin samalla, kun tornin pohja pettää alta.

Kaukana tornin huipulla odottavasta, pelastusta lupailevasta ”taivaspaikasta” kilpailee Vincentin lisäksi myös moni muu surkea miesparka. Pelissä he näkyvät takajaloillaan seisovina lampaina. Syy moisiin fataaleihin yhteisiin painajaisiin selviää tarinassa totta kai vihje kerrallaan. Pulmatasojen välissä sijaitsee aukioita, joilla kilpakumppanien kanssa pääsee juttusille. Heiltä voi lisäksi udella uusia taitoja. Kentällä kuitenkin nopeat pudottavat hitaat eikä ystävyyssuhteita tunneta. Dialoginpätkät ovat lyhyitä ja itseään toistavia, mutta keskusteleminen kannattaa. Vain tätä kautta pelaajalle alkaa selvitä, miksi jotkut lampaista ovat entuudestaan niin tutunoloisia.

Samalla tämä kuitenkin alleviivaa yhtä Catherinen keskeisintä ongelmaa. Peli nimittäin ei ole mitenkään hirveän hyvin rytmitetty. Tämä tulee erityisesti esille siinä, miten yhdentekeväksi kolikon toinen puoli ennemmin tai myöhemmin käy. Joku – allekirjoittanut mukaan lukien – varmasti toivoo pääsevänsä nopeasti pitkien välianimaatioiden ohitse ja seuraavaan pulmakenttään. Pelin juonivetoisuutta puolestaan rokottaa se, että tarinan kertominen keskeytyy pitkiksi ajoiksi päivitetyn Sokobanin pelaamisen vuoksi.

Järjestä unesi ja elä

Itse pulmapelipelaaminen sujuu Catherinessa perusteiltaan yksinkertaisesti. Vincent kiipeää laatikoista rakennettua tornia alhaalta ylöspäin. Paikalleen ei auta jäädä, koska torni sortuu perustuksistaan koko ajan. Eteneminen tapahtuu työntämällä ja vetämällä laatikoita edestakaisin, kunnes niistä rakentuu sopivat tikapuut seuraavalla tasolle. Sinne tänne on ripoteltu pieniä apuja, joita keräämällä Vincent saa erikoiskykyjä. Jotta homma ei olisi liian helppoa, pelin edetessä vastaan tulee ansa- ja petolaatikoita, jäisiä sekä parista askeleesta murenevia laatikoita ja niin edelleen.

Myös pelin vaikeustaso osoittautuu varsin äkkivääräksi. Helpoin vaihtoehto aiheuttaa vain muutamia harmaita hiuksia, ja nekin tulevat lähinnä pomovihollisten ansiosta. Sen sijaan keskimmäinen vaikeustaso nostaa menon pelin keskivaiheilla jo niin hankalaksi, että äkkikuolemista johtuvasta turhautumisesta jäi muistoksi useammat hampaanjäljet peliohjaimeen. Vaikein on yksinkertaisesti silkkaa teurastusta. Missään vaiheessa peli ei kuitenkaan varsinaisesti muutu epäreiluksi pelaajaa kohtaan, mutta se vain yksinkertaisesti vaatii sellaista paineensietokykyä ja hienomotoriikkaa, jota meiltä kaikilta ei löydy. Kun laatikot tippuvat jalkojen alta ja pomovihollisen pitkä kieli nuolee nilkkoja, ei ole aikaa miettiä parasta etenemisvaihtoehtoa. Catherine johdattaa todellisen pakokauhun tunteen hienosti peliohjaimen välityksellä pelaajalle, mutta pitemmän päälle yrityksen ja erehdyksen kautta tapahtuva pelaaminen ei jaksa enää kiinnostaa.

Catherine on poikkeuksellinen konsolipeli, joka takuuvarmasti jakaa mielipiteet. Se kärsii ajoittaisista kameraongelmista, ja pelin vaikeustasoa olisi voinut vielä kertaalleen hieman viilata. Sen esittämä siirtymäriitti huolettomasta poikamieselämästä vakiintuneeseen parisuhteeseen tuntuu naurettavalta, ja koko asetelma on hölmön mustavalkoinen. Sen pulmapähkinäosuuksien selkein vahvuus juontuu siitä, että yhtä oikeaa ratkaisua ei ole. Ratkaisuja tuntuu itse asiassa olevan hyvinkin monia. Ja lisäksi – edellä mainituista vioista huolimatta – Catherine saa pelaajan palaamaan luokseen yhä uudestaan ja uudestaan.

8/10
Lisää luettavaa