The Centennial Case: A Shijima Story -arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden kesäkuun numerossa 234. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Japanilainen murhamysteeri
Näyteltyä videokuvaa sisältävät FMV-pelit olivat yksi 90-luvun tunnusmerkeistä, sillä moni halusi tehdä pelistään elokuvamaisemman käyttämällä oikeita näyttelijöitä. 2000-luvulle tultaessa FMV:n viehätys oli kuitenkin jo hiipunut, ja sen jälkeen tekniikkaa on käytetty vain harvoin. Viime vuosina sen suosio on kuitenkin taas ollut hieman nousussa, ja Centennial Case on todiste siitä, että formaatista löytyy yhä virtaa.
Pelin tarinan ytimessä on ikuisen elämän antava nuoruuden hedelmä, jota ironista kyllä kuolema seuraa kaikkialle. Kymmenen vuoden välein hedelmän omistavaa Shijiman perhettä kohtaa aina ennenaikainen kuolema, ja suvun historia on hämärän peitossa. Kun suvun tiluksilta löytyy vielä sata vuotta vanha luuranko, pyytää lääketieteen opiskelija Eiji Shijima mysteeriromaanien kirjoittaja Haruka Kagamia selvittämään sukunsa saloja. Pian Harukalle selviää, että suvulla ja hedelmällä on pitkä historia, joka ulottuu aina 1920-luvulle asti.
Centennial Casen kutsuminen seikkailupeliksi olisi hiukan liioittelua. Se sisältää joitain pelillisiä elementtejä, mutta leijonanosa sen noin 20 tunnin kestosta kuluu staattista videokuvaa katsoessa. Kuvaavampaa olisi kutsua sitä interaktiiviseksi televisiosarjaksi. Tämä ei itsessään ole huono asia, sillä niin juoni kuin hahmotkin toimivat oikein hyvin, mutta on tärkeä tietää, ettei kyseessä ole perinteinen seikkailupeli.
Televisiosarjana peli on ihan pätevä. Kuvaus on hieman monotonista, sillä se koostuu pääasiassa vähän tylsistä lähikuvista, mutta ne ajavat asiansa. Kyse on enemmän haetusta tyylistä, sillä peli pyrkii emuloimaan japanilaisten draamasarjojen tunnelmaa aina ylinäyttelyä myöten. Vaikutelmaa tukee myös näyttelijäkaarti, joka koostuu teatteri- ja elokuvatähdistä. Näyttelijät tekevät hyvää työtä hieman kornin dialogin parissa ja onnistuvat hyvin eri vuosikymmenille sijoittuvien kaksois- ja peräti kolmoisrooliensa esittämisessä.
Murhamysteereissä tärkeintä kuitenkin on se, miten hyvin itse mysteerit toimivat. Tässä suhteessa peli pärjää todella hyvin. Lähes jokainen pelin luvuista sisältää murhatapauksen, joka Harukan pitää ratkaista. Tapaukset ovat vaihtelevia, mielenkiintoisia ja pääasiassa loogisia. Syyllinen on yleensä helppo päätellä annettujen vihjeiden perusteella, joskin muutamissa kohdissa ainakin itse jouduin etenemään arvailemalla. Nuoruuden hedelmän yliluonnollinen elementti sopii muutoin maanläheisiin mysteereihin yllättävän hyvin ja auttaa pitämään mielenkiintoa yllä aina yllättävään loppuun asti.
Pelilliset elementit ovat varsin vähissä. Aina silloin tällöin voi valita kysymyksen useammasta vaihtoehdosta, mutta jokainen vaihtoehto johtaa aina tismalleen samaan keskusteluun. Ainoastaan ratkaisuvaiheessa valinnoilla on väliä, sillä jos pelaaja esimerkiksi syyttää murhaajaksi väärää henkilöä, peli heittää pelaajan takaisin kohtauksen alkuun valitsemaan uudestaan.
Päättelyvaihe on eniten peliä muistuttava osio. Siinä pelaajan täytyy liittää arvoituksiin oikeita johtolankoja muodostaakseen hypoteeseja. Vääriä valintoja ei voi tehdä, sillä jokaiselle johtolangalle on vain yksi oikea paikka heksataulukossa. Hypoteesit eivät kerro arvoitusten vastauksia, vaan ne auttavat lähinnä omien johtopäätösten tekemisessä. Idea on hyvä, mutta hypoteesin muodostumista seuraa aina lyhykäinen välinäytös, minkä vuoksi päättelyvaiheet voivat venyä tuskastuttavan pitkiksi.
Hieman monotonisista pelielementeistä huolimatta Centennial Case on silti varsin pätevä tekele – kunhan tietää, mitä se ei ole. Tavanomaista seikkailupeliä odottavat pettyvät varmasti, mutta murhamysteerien ja japanilaisen estetiikan ystäville se tarjoaa tuntikausiksi erinomaista viihdettä.