Tämä arvostelu on julkaistu alkujaan Pelaaja-lehden joulukuun numerossa 240. Tuoreimpien arvostelujen tasalla pysyt tilaamalla lehden täältä!
Vain hyviä viboja
Haastattelimme marraskuun Pelaajassa muun muassa Bullylla ja Sleeping Dogsilla kannuksensa ansainnutta ja upouuden Brass Token -studion perustanutta Mike Skupaa. Hän kertoi, että studion debyyttipeli The Chantiin lähdettiin hakemaan innoitusta esimerkiksi H. P. Lovecraftin From Beyond -novellista ja Stuart Gordonin elokuvasovituksesta sekä vanhoista giallo-rainoista.
Innoitus näkyy. The Chant alkaa, kun siskonsa kuoleman aiheuttamaa traumaa poteva Jess lähtee ystävänsä neuvosta Glory Island -nimiselle saarelle entiseen hippikommuuniin perustettuun retriittiin. Harjoitteluosuudessa tutustutaan ydinmekaniikkojen lisäksi viiteen Jessin kanssa retriittiin tulleeseen hahmoon: paikkaa suositelleeseen ystävään Kimiin, startup-pöhinää virittelevään Sonnyyn, omia demoneitaan pakenevaan rokotusvastaiseen Mayaan sekä kulttijohtajamaiseen harmoniaguru Tyleriin ja tämän tyttöystävä Emmaan. Kuuden tunnin saariseikkailussa keneenkään ei ehdi erityisemmin kiintyä, mutta kaikki sopivat kivasti hörhöasetelmaan ja ovat omilla tavoillaan viihdyttäviä.
Viihdyttävä on muutenkin osuva termi. Peli ei keksi pyörää uudelleen, eikä sillä välttämättä ole mitään erityisen syvällistä sanottavaa, mutta sen parissa on hauskaa, mikäli sydän sykähtelee From Beyondin tapaiselle B-luokan kauhulle. Saaritemmellys alkaa, kun kuuden kopla tekee illan hämärtyessä puhdistavan rituaalin. Homma suistuu välittömästi raiteiltaan, ja Jessin kontolle jää käydä ravistelemassa säikähtäneet, omille teilleen hajaantuneet retriittiläiset takaisin toimintakuntoon. Matkalla auttavat kristalleista saadut taikavoimat ja erilaiset kättä pidemmät, kuten salvianiput ja vihollisten kasvoille heitettävät eteeriset öljyt.
Saari on jo valmiiksi ollut metafyysisesti vähän kyseenalaista aluetta 70-luvun hippikommuunissa tehtyjen kokeilujen vuoksi. Nyt pieleen menevä rituaali kiskaisee verhon lopullisesti auki ja tekee sisäisistä demoneista erittäin ulkoisia. Ympäristöä tutkiskellessa kohdattavat viholliset ovat erilaisia negatiivisten tunteiden, kuten itsesyytösten ja kateuden, ilmentymiä. Olentosuunnittelussa on paljon hyvää. Alueita riivaavat turmeltumat puhdistetaan useimmiten tuhoamalla alueen ytimessä sijaitseva verenhimoinen kukkamainen hirviö. Jessin sisarestaan potemaa syyllisyyttä ilmentävä vihollinen on ihmisen hahmossa kulkeva kärpäsparvi, jonka voi tuhoamisen sijaan ainoastaan pysäyttää hetkellisesti. Paikoin olento-osasto jää kuitenkin hieman pliisuksi, sillä pakollisia hämähäkkiin vivahtavia olentoja ja vinksahtavan ihmismäisiä olmeja nähdään kyllästymiseen asti.
Muuten ulkoasua ei passaa suomia. Saari on jaettu selkeisiin, persoonallisiin alueisiinsa, joista jokainen jää hyvin mieleen. Kun kaikkea säestää vielä Paul Ruskayn 70- ja 80-lukuja henkivä musiikki, tunnelma pysyy koko taipaleen hyvin kohdillaan.
Ja vaikka olennot eivät juuri puhuttelisikaan, taistelu on mukavan monipuolista luisumatta liian överiksi. Jess vaihtaa sujuvasti muutamasta tarjolla olevasta lyömä- ja heittoaseesta sekä kristallivoimasta toiseen, ja systeemin sisäistää nopeasti. Pelin toiminnallisempi puoli onkin pitkälti resurssien kanssa säätämistä. Pitäisikö askarrella uusi ase käytössä kuluvan tilalle vai käyttää tarjolla oleva yrtti askartelun sijaan mielenterveyden tasoittamiseen? Brass Tokenissa on paljon kokemusta kolmannen persoonan toimintapeleistä, ja se paistaa läpi myös The Chantissa.
The Chant on hyvä avaus uudelta studiolta. Aika ajoin toiminta hidastuu ärsyttäväksi nyyläämiseksi, kun jatkamiseen tarvittava esine ei yksinkertaisesti löydy, mutta pääsääntöisesti eteneminen on sujuvaa. Saaren tutkiminen on kohtalaisen toimintapainotteista, ja vaikka selkäpiitä ei missään vaiheessa juurikaan karmi, on peli hauskaa perushuttua.