Chibi-Robon lähtökohdat ovat heikot. Psykedeelinen alkudemo kertoo meille pelaajan ohjastaman hahmon olevan Chibi-Robo, siivousrobotti, joka ostetaan erikoislaatuiseen perheeseen. Äiti on järkevin hahmo nelikosta, johon kuuluu mamman lisäksi myös sammakoksi pukeutunut, syntymäpäiviään viettävä 8-vuotias tyttö ja Chibi-Robosta epäilyttävän yli-innostunut isä. Lisäksi myös koira pyörii mukana kuvioissa.
Peli siivoamisesta? Just joo.
Mutta se tarina! Chibi-Robo hinkkaa perheen asunnon lattioita isän hammasharjalla, kantelee paperitolloja roskikseen, juttelee lelujen kanssa, kuuntelee selvityksiä näiden lemmenongelmista ja keräilee ilopisteitä – ja kaikki tämä ensimmäisen viiden minuutin aikana. Myöhemmin Chibi-Robona pääsee esimerkiksi ampumaan robottihämähäkkejä ja harjoittelemaan poseerausta.
Ei kai erikseen tarvitse mainita, että peli on japanilaista alkuperää?
Ulkoisesti hyvin
Ulkoasu on kunnossa. Grafiikka ja äänimaailma ovat japanilaiseen tyyliin värikkäitä ja hahmot ilmeikkäitä – jopa siinä määrin, että tyyliin vähemmän tutustunut länsimaalainen ihmettelee suurisilmäisten hahmojen jatkuvia huudahduksia. Peli ei ota itseään liian tosissaan, ja huumori kukkii. Kun pikkuruisena siivousrobottina juoksee sohvan alta kohti keittiötä, on illuusio hieno. Laatikoiden availu ja niiden kautta kiipeäminen korkeammalla sijaitseville tasoille on terävä yksityiskohta. Erityisesti äänimaailma toimii hienosti. Esimerkiksi hammasharjan kanssa hinkkailu loihtii ilmoille kauniin melodian. Tällaisia audiovisuaalisia ratkaisuja pitäisi pelimaailmassa olla enemmän.
Kunpa vain Chibi-Robo olisi yhtä tyylikäs pelinä. Vaan kun ei ole. Tahrojen hinkkaus hammasharjalla sekä roskien ja ilopisteiden keräily on hauskaa puuhaa ensimmäisen tunnin ajan. Se tärkein eli itse tehtävien tekeminen on tehty liian tavanomaiseksi. Graafinen ja äänellinen ulkoasu pelastaa paljon ja kuorruttaa kohtalaisen pelin kauniiksi kuin kermakakku, mutta lopulta eteen tulevat tehtävät ottaa vastaan enemmänkin vain velvollisuutena kuin todella pelaamaan pakottavina, seikkailuun kuuluvina osina. Peli-ilo muuttuu puurtamiseksi. Kerää tuosta. Kanna tuonne. Siivoa tuo.
Aika tappaa peli-ilon
Pelissä on lisäksi yksi paha ongelma, joka tappaa peli-ilon lähes täydellisesti. Chibi-Robon lataus kestää vain hetkisen kerrallaan, ja pelaajan on todella usein juostava hiki hatussa kohti läheisintä pistorasiaa, jotta sähköllä toimivan hahmonsa saa ladattua kuntoon. Jos veto robotista loppuu, loppuu tehtävänkin suoritus siihen. Tämä tekemisen katkoilu on todella ärsyttävää jo alussa. Kun peliä on pari tuntia pelannut ja sama ongelma jatkuu, olisi valmis upottamaan metallisen pelihahmonsa happoliuokseen.
Henkilöhahmot ovat hyviä ja Chibi-Robolle juttelevat lelut yltiösöpöjä, mutta kaiken krumeluurin ja omaperäisyyden keskeltä ponnistaa pelattavaksi vain tavanomainen kerää-hinkkaa-kuljeta-peli. Tämä on sääli. Pelattavuutta parantamalla olisi käsissä voinut olla klassikko.
Toisaalta pelin hienoin puoli on sen väkivallattomuudessa ja ideassa. Heti sen alussa pelaajalle kerrotaan Chibi-Robon pääasiallisen tehtävän olevan ilon tuominen omistajilleen. Tämä välittyy myös pelaajalle. Blackin, Grand Theft Auto -universumin ja aivan liian monien sotapelien joukossa peli on poikkeus, josta pitäisi tulla sääntö.