Videopelien asema taiteena on herättänyt ja herättää edelleen keskustelua alalla. Vaikka monien mielestä pelit ovat taidetta siinä missä elokuvatkin, on videopelien matka yleisesti tunnustetuksi taiteen alaksi vielä kovin keskeneräinen. Merkittävä askel eteenpäin on ensi vuonna arvostetussa Smithsonianin taidemuseossa järjestettävä The Art of Video Games -näyttely, eikä hallaa tehnyt myöskään L.A. Noiren esittely New Yorkin Tribeca-elokuvafestivaaleilla. Videopelitaiteen puolestapuhujat ovat nyt saaneet lisää ylpeiltävää, sillä Child of Eden on vahvasti taiteellinen kokemus.
Trippi virtuaaliulottuvuuteen
Child of Edenissä pelaajan tehtävänä on puolustaa virusten hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Lumi-projektia, jonka pyrkimyksenä on luoda ihmisolento Eedeniin. Tarinaa ei suotta selitellä, mutta se onkin toisaalta tässä tapauksessa kovin toissijainen elementti, sillä Child of Eden ei ole tavallinen peli.
Pelillisesti Child of Eden on varsin minimalistinen kokemus. Se on raiteilla etenevä räiskintä, jossa pelaajan tulee päihittää ruudulle ilmestyviä viruksia. Valtaosa viruksista tuhotaan käyttämällä lukittuvaa laseria, jonka voi laukaista kerrallaan kahdeksaan kohteeseen. Sarjatulta ampuvaa asetta taas käytetään tietyn väristen virusten poistamiseen ja vihulaisten ruutua kohti laukaisemien ammusten tuhoamiseen. Paniikkitilanteissa voidaan käyttää euforia-toimintoa, joka tyhjentää ruudun vihollisista.
Yksinkertainen pelimekaniikka istuu kuitenkin hyvin Child of Edeniin. Vaikka tilanteet vaativat välillä nopeita refleksejä, on helposti hallittavan toiminnan ohessa mahdollista keskittyä kokemaan pelin tarjoamaa audiovisuaalista näytöstä. Aluksi pelin tyyli tuntui vieraalta, mutta hetken jälkeen jouduin myöntämään nauttivani värien ja kuvioiden loistosta. Parhaimmillaan ruudulle piirtyy vaikuttavan kauniita maisemia, jotka elävät pelaajan toimien välityksellä. Loputtomassa avaruudessa uivat rauskut ja virtuaalista jokea pitkin lipuvien kukkien yllä lepattavat perhoset ovat yhtä aikaa sekä hämmentäviä että häkellyttäviä näkyjä. Child of Eden on kaunis peli, joka hyödyntää teräväpiirtografiikkaa upealla tavalla.
Silmäherkkujen lisäksi Eedenissä tarjotaan ärsykkeitä myös kuuloaistille. Genki Rockets -yhtyeen elektronisesta popista koostuva musiikkiraita elää pelitapahtumien mukana, ja sitä täydennetään pelaajan päihittämien virusten tuottamien efektien avulla. Vaikka en miellä lajityyppiä varsinaisesti omakseni, toimii musiikki mainiosti Child of Edenin taustalla ja yhtenä sen olennaisista elementeistä.
Kuva, ääni ja liike
Edeltäjänsä Rezin perinnön vuoksi Child of Eden lienee eräs etukäteen odotetuimmista Kinect-peleistä. Yksinkertaisuutensa vuoksi se soveltuukin erinomaisesti liikeohjaukseen. Oikealla kädellä osoittamalla lukitaan kohteet laseraseelle, joka laukaistaan kädenheilautuksella. Sarjatuliase taas tulittaa automaattisesti vasemmalla kädellä osoittamalla, ja euforia-toimintoa käytetään nostamalla molemmat kädet ylös. Kinect-ohjaus tuntuu lähes poikkeuksetta luontevalta, ja pidänkin sitä huomattavasti perinteistä ohjainta mielekkäämpänä tapana pelata Child of Edeniä. Harvat Kinect-ongelmat aiheutuivat lähinnä liian nopeista liikkeistä, jotka käänsivät kuvakulman väärään suuntaan.
Child of Eden on taiteellinen elämys. Olen iloinen päästyäni kokemaan sen, mutta en välttämättä näe palaavani sen pariin kerta toisensa jälkeen. Se tarjoaa upeita asioita, vaikka pelillisesti sisältö onkin kovin niukkaa. Arvosanan antaminen tuntuu jotenkin väärältä, sillä Child of Edenin anti on henkilökohtainen. Taide on subjektiivista.