Children of Mana on roolipeli, joka on osa Square Enixin Mana-pelien jatkumoa. Varjoissa vaaniva paha ei vieläkään ole kukistunut, vaan Illusian saari on jälleen kerran vaarassa. Jotta maailma pelastuisi, pelaajan on hypättävä joko miekkamies Ferrikin, urhean Tamber-neitokaisen, piskuisen Poppen-pojan tai Wanderer-karvaturrin saappaisiin. Jokaisella hahmolla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta erot eivät lopulta ole järisyttävän suuria.
Seikkailuun ei kuitenkaan rynnistetä yksin. Pelaaja voi valita kumppanikseen yhden kahdeksasta erilaisesta henkiolennosta. Kullakin pikku oliolla on omat maagiset kykynsä, jotka antavat sankarille tehoja niin hyökkäykseen kuin puolustukseenkin. Apuvoimia ei silti kannata kutsua hätiin liian usein, sillä henkiystävän esiin manaaminen vie nopeasti voimia.
Children of Manan perusidea on hyvin yksinkertainen. Illusian maailma on täynnä luolastoja ja muita hämäriä paikkoja, jotka pullistelevat vihamielisistä olennoista. Pelaajan on koluttava tummat sokkelot läpi taso tasolta ja suoritettava hänelle annettu tehtävä. Ilman kättä pidempää ei maan alle tarvitse lähteä, vaan taisteluissa voi käyttää turvanaan joko taikoja tai erilaisia aseita. Loitsuja lausutaan vain henkiapurin kautta, ja magiavalikoima riippuu olennon kyvyistä. Aseissa on hieman enemmän valinnanvaraa, ja yhdelle retkelle voi varustautua kahdella tappovälineellä. Miekkojen ja magian ohella pelaaja voi hyödyntää luolastoista tai kyläkaupasta hankittavia jalokiviä. Kiven väristä riippuu, millaisia hahmon suorituskykyä parantavia ominaisuuksia sillä on.
Kaikki mikä kiiltää, ei ole kultaa
Parasta Children of Manassa ovat ehdottomasti huoliteltu grafiikka ja kaunis ulkoasu. Hahmosuunnittelu on vetoavaa ja taustamusiikki miellyttävää. Pelin maailma on värikäs ja houkutteleva, ja välianimaatiot on toteutettu hienosti. Valitettavasti kulunut sanonta moni kakku päältä kaunis koskee tätäkin peliä.
Pelin suurimpana kompastuskivenä on sen puuduttavuus. Vaikka puitteet ovat hienot, ohut ja niin kovin tuttuna etenevä tarina ei jaksa kantaa loppuun asti. Seikkailut toistuvat kerta toisensa jälkeen samanlaisina: listi viholliset, kerää esineitä ja mittele voimiasi tason viimeisessä etapissa lymyilevän pomovastustajan kanssa. Vaikka pelissä voi edetä joko lineaarisesti päätarinan mukaan tai lisätehtäviä vastaanottaen, kaikki seikkailut perustuvat samaan kaavaan. Kaiken kukkuraksi bonusretkillä palataan samoihin, jo kertaalleen läpipelattuihin maisemiin. Moninpeli tiimeineen ja kilpailuineen ei muuta pelaamisen rakennetta.
Tallennusmahdollisuuksien puute on toinen suuri ongelma. Kussakin luolastossa on monta tasoa, jotka on taisteltava läpi yksi kerrallaan. Peliä ei kuitenkaan voi tallentaa milloin tahansa tai edes jokaisen tason välillä, vaan pelaajan on selvittävä harvakseltaan sijoitetuille tallennuspisteille. Jos voimavarat hiipuvat ja viholliset voittavat, koko keikka on aloitettava aivan alusta. Kiperässä tilanteessa voi pelastautua taikaköydellä takaisin kotikylään, mutta tällöinkin kenttä on koluttava kokonaan uudelleen, vihollisineen päivineen.
Children of Mana on hyvä valinta roolipelien yksinkertaisiin peruselementteihin mieltyneille. Suurta hurmosta ja ennennäkemättömiä taistelutekniikoita tai yllätyksiä kaipaavat joutunevat pettymään. Söpöt hahmot ja kiiltävä kuori lohduttavat, mutta eivät tarpeeksi.
Avuista ei apua
Huolimatta Children of Manaan ympätyistä jalokivivalikoimista, aseista ja henkiolennoista, vastustajista selviää enimmäkseen vain yhden napin takomisella. Lisäominaisuuksien suunnittelu on jäänyt puolitiehen, sillä ne eivät tuo mullistavaa etua taistelukentälle. Magian käyttö on hidasta ja kivien haaliminen ylimääräistä näpertelyä. Suuri strategi voi halutessaan ottaa kaiken irti miekoista, jousipyssyistä, timanteista ja pomppivista tynnyreistä, mutta laiska tyytyy peukalolihaksensa vahvistamiseen.