Kaupunginjohtaja vaihtoon
Kuvittele, että Rockstar Games suljetaan tappiollisena. Viikon päästä siitä suomalainen pelistudio julkaisee oman rikospelinsä, joka pieksää viimeisimmän GTA:n viisi–nolla ja vie koko lajityypin kruunun. Nyt näin kävi ihan oikeasti, mutta lajina on kaupunginrakentelu, kaatuneina mestareina Maxis-studio sekä SimCity ja haastajana tamperelaisen Colossal Order -studion Cities: Skylines.
Kaupunginrakentelu on ollut vakavasti sairas peligenre jo vuosia. Sille olisi todistetusti pelaajia pilvin pimein, mutta kukaan ei ole uskaltanut, osannut tai halunnut ottaa haastetta vastaan. Lajityypin luoneen Maxisin joutsenlauluksi jäi rajoittunut, pakkonetillä rampautettu, mittakaavaltaan rääpälemäinen ja lelulta tuntunut SimCity vuodelta 2013. Vanhan mestarin kanssa on kilpaillut vain saksalaisten Cities XL -sarja, joka on teknisten ongelmiensa lisäksi kärsinyt siitä, että se on yksinkertaisesti hengetön tapaus, enemmän haasteeton simulaattori kuin peli. Cities: Skylines asettuu näiden pelien kultaiselle keskiakselille yhdistäen kiinnostavan simulaation tarpeeksi kivalta näyttävään peliin, joka antaa pelaajan myös epäonnistua.
Koska uusi sukupolvi pelaajia on jo ehtinyt syntyä SimCityn kulta-aikojen jälkeen, on ehkä parasta aloittaa perusteista. Toimiva kaupunki koostuu kolmesta perusosasta: teistä, kaavoitetuista alueista ja palveluista. Colossal Orderin tausta liikennesimulaattorien tekijänä näkyy siinä, kuinka kaikki muu pohjaa tiekarttaan. Ensin vedetään asfaltit, ja asuma-, kauppa- tai teollisuuskäyttöön kaavoitetut alueet voi maalailla vain niiden ympärille. Tieverkostoa ei voi vetää summamutikassa, sillä se on kuin verisuonisto, jonka tukos tarkoittaa kuolemaa. Jos ambulanssit, paloautot tai roskakuskit eivät pääse sinne minne pitää, koko pitäjä kuihtuu pois.
Jos kaupunkigenre on uusi tuttavuus, teiden vetäminen saattaa kuulostaa tylsältä puuhalta. Se on kuitenkin hienosyistä hommaa, jonka onnistuessa tyydytys on suunnaton. Kantaisä SimCityssä tehtiin kaduista muinoin tieteellisen tarkkoja neliöitä, kuin ruutupaperin ruudukkoa, mutta Skylines jopa rohkaisee luomaan elävämpiä kaupunkeja. Pelaajan on esimerkiksi opittava välttämään liikoja risteyksiä, tiedettävä mihin käyttää yksisuuntaisia katuja tai moottoriteitä, ja vähennettävä yksityisautoilua bussilinjoilla. Kiinnostava trafiikki on myös yksi pelin korjattavista alueista, sillä kaistanvaihtotekoälyssä on vielä viilaamisen varaa. Erityisen hieno lisäys on mahdollisuus luoda ja nimetä erilaisia kaupunginosia, sillä onhan Nykissäkin väliä sillä, pyöritäänkö Keskuspuistossa vai Bronxissa.
Skylinesin suurin ongelma on se, että se ei ole erityisen hyvä kertomaan, mitä aloittelevan kaupunginjohtajan oikeastaan pitäisi tehdä. Kynnyspulmat tulevat sentään vastaan portaistetusti, sillä vain kasvava väkimäärä avaa uusia rakennuksia ja sitä myötä ratkottavia pulmia. Esimerkiksi kalmojen kärrääminen hautuumaille alkaa risoa asukkaita vasta, kun hautausmaat ovat saatavilla, joten kaikkea ei tarvitse tajuta kerralla. On kuitenkin hyvä oppia varautumaan siihen, että jossain vaiheessa vastaan tulee kaupungin rapistumiseen tai kuolemaan johtava moka. Kun tuppukylä kasvaa kaupunkipelien mittapuulla valtavaksi metropoliksi, sen varhaisesta asemakaavasta voi paljastua kuolettava erhe. Ehkä jätevesi on kasautunut huomaamatta kaupunkilaisten juomaveteen. Ehkä roskakuskit ovat jumissa ruuhkissa, ja Mega City 1 hukkuu töhkäänsä. Toisaalta juuri tämä tekee Skylinesista pelin eikä lelua, ja haastetta toivoisi oikeastaan lisää. Tuntuu esimerkiksi turhan helpolta turvautua puhtaaseen ja terveelliseen tuulivoimaan, joten pelaajan on aivan turha sauhutella saastuttavien hiilivoimaloiden kanssa.
Jatkuva vertailu epäonniseen SimCityyn saattaisi tuntua epäreilulta, jos Skylines ei olisi niin selkeästi tehty samanhenkiseksi mutta paremmaksi peliksi. Kaupunkien iloinen värimaailma ja kaiken pienoismallimaiseksi muuttava tilt shift -valokuvatehoste grafiikassa ovat juuri tätä perua. Molemmat pelit käyttävät myös niin sanottua agenttisimulaatiota, jossa kansalaiset ovat aitoja yksilöitä, joiden menoa ja arkea voi seurata päivästä toiseen. Ero on vain se, että Skylines ei pistä liikenteen ja työmatkojen mutkia suoriksi kuin hätätapauksissa, eikä realismin tunne säry arkea seuratessa. Kansalaiset jakavat myös toiveitaan ja huolenaiheitaan Twitteriä kopioivan Chirpy-linnun kautta, mutta viestien jatkuva virta alkaa puuduttaa nopeasti ja tarpeellinen tieto hukkuu puujalkavitsien virtaan.
Chirpykään ei silti ehdi risoa pelaaja kauan, sillä se ja liki kaikki muut nitkutuksen aiheet on kuitenkin korjattu jo pelaajien tekemillä muunnelmilla – Skylinesin modituki on hämmästyttävän vahva jo parin ensimmäisen viikon jälkeen. Siihen olisi helppo todeta, ettei pelintekijöitä saisi kehua pelaajien tehdessä duunia, muttei muunnelmien tuki synny tyhjästä. On pelejä, jotka on korjattu väkisin pelimoottorin esteistä ja tekijöiden välinpitämättömyydestä huolimatta. Ja sitten on Skylinesin kaltaisia pelejä, jotka syleilevät yleisön luomaa sisältöä jo ensihetkistään.
Amatöörivirityksiä on helppo tehdä ja helppo hakea Steam Workshopin kautta, ja vertailukohdaksi käy hyvin toinen samalla filosofialla tehty peli, Skyrim. Kaupunkipelien muunteleminen on lajityypin perinne, mutta se ei ole kertaakaan ollut näin helppoa ja kätevää. Haluatko uuden väripaletin, erilaisen lähikuvakameran, uusia rakennuksia tai selkeämmän tavan nähdä bussilinjojen järjestelyt? Uusia temppuja voi hakea napinpainalluksella. Se on yksi hyvistä tavoista, joilla Skylines tuo koko lajityyppinsä aidosti 2000-luvulle.
Uupumaan pelistä jäävät tietyt monen toivomat ominaisuudet, kuten vaihtuvat vuorokaudenajat ja säätehosteet. On kuitenkin muistettava, että Skylines on hämmästyttävän monipuolinen ja vahva alku pelille, jonka tekijätiimissä on vain 13 jäsentä. Se on myös monella tapaa tärkeä tapaus kotimaiselle peliteollisuudelle. Satunnaispelien ja mobiilin aikakaudella se on perinteinen, kikkailematon tietokonepeli, jonka menestys ei pohjaa psykologisiin temppuihin tai mikromaksuihin vaan hyvään suunnitteluun ja vahvaan toteutukseen. Tällaisilla peleillä kotimaisen pelintekemisen maine on luotu, ja kymmenien tai satojen tuntien peli-ilo irtoaa vain neljälläkymmenellä eurolla. Siinä on hinta–laatu-suhde harvinaisen kohdallaan, mikä on näinä aikoina pieni ihme. Ja lopulta tärkeintä on yksinkertaisesti se, että rakentaminen on hauskaa ja kaupungit tuntuvat eläviltä. Pormestari on kuollut. Kauan eläköön pormestari!